Aidosti paikallinen jo vuodesta 1975
Jakelu: Hervanta, Kaukajärvi, Lukonmäki, Messukylä, Hallila, Vuores

”Juhani: Oi jos nyt kerran ryyppäisimme, valoittaisimme pullosta viimeisen pisaran. Tuossa, Tuomas, ryyppäise ja anna käydä. Tuomas: En huoli sinun viinastas! Juhani: Aha, haha! joko nyt on unohdettu kaikki Jumppilan Jallit ja Kuninkalan saarnastuolit? Kyllä jo teuhasittekin, teuhasit ja peuhasit juuri elämän ja kuoleman rajalla. Hirmuista, kun aattelen sun astuneeksi Jumalan eteen juopuneena, silmät killissä.”

Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä, 1870.

Suomalaisessa kirjallisuudessa päihteet ovat vahvasti mukana. Kansalliskirjailija Aleksis Kiven, 1834-72, elinaikana Jehovan miekka herätti pelkoa roistoissa ja juomareissa, mutta nykyajan kirjallisuudessa pelkoa herättää, jos herättää, huoli yhteiskunnan tuomiosta ja/tai henkilökohtaisista menetyksistä, työ ja perhe, tai peräti kuoleman saapuminen.Englantilaisen kirjailija T.S. Eliotin, 1888-1963, mukaan elämä ei pääty pamahdukseen vaan vingahdukseen. Ihminen ei siis olekaan luomakunnan kruunu, hän on viheliäinen, täynnä ristiriitoja oleva olento. Nykyaikaisen psykoanalyysin uranuurtaja Sigmund Freud, 1856-1939, osoitti tutkimustensa tuloksena muun muassa sen, että syvän ahdistuksen, depression aiheuttaa ihmiselle nykyaikainen yhteiskunta vaatimuksineen; atavististen vaistojen suorasukaiset, karkeat viestit on peitettävä sivistyksen silauksella tai tukahdutettava kokonaan.

Alkoholi on eräs kekseliään ihmislajin vastaus ahdistuksen hoitoon; alkoholin haittapuolet voi puolestaan kuitata hokemalla: viina on viisaan juotava, ei tyhmille tuotava.

 

Tuulen kylväjä

 

Mauri Sariolan, 1924-1985, mittavasta tuotannosta hänen vuonna 1957 ilmestynyt esikoisromaaninsa Joka tuuleen kylvää… on loistava esimerkki viinan iloista ja kiroista. Kirjallisen julkaisutoimintansa Sariola aloitti jo vuotta aikaisemmin. Tuolloin Helsingin Sanomien rikosreportterilta ilmestyi ensimmäinen kirja komisario Susikosken tutkimuksia.

Susikoski-sarjassa vilahtelee päihtyneitä ihmisiä runsaasti, mutta itse komisario on nuhteeton, melkeinpä väritön ritarihahmo, joka ei sorru syntiin, vaan rypistää kulmiaan ja panee konnille rivakasti hilut kinttuihin.

Joka tuuleen kylvää… -romaanin päähenkilö on lainopin ylioppilas Esko Arra. Eletään vuotta 1947 ja miehen opiskeluvauhti on sitä luokkaa, että valmistuminen näytti todennäköiseltä vuonna 1980.

Arran elämä kanavoitui yhä enenevsäsä määrin päihteiden ryydittämään iloiseen elämään kuin vaativien tenttien suorittamiseen; kotoa saadut rahatkin olivat menneet ”naisiin, viinaan ja uhkapeliin”. Näin jakamattoman kuolinpesän osakkaat, sukulaiset asian ilmaisivat. Arra poistuu asioitaan ruotivasta sukukokouksesta ylpeän vihan vallassa. Hän päättää ryhdistäytyä, hän saa työpaikan palattuaan Helsinkiin. Uusi, huomenna alkava elämä tarvitsee päähenkilön mukaan alleen kunnon ravintolaillan.

”Nousiko tulva jossain. Mikä tuo valtava kohina oikein oli? Kerran reilusti eika aina niukun naukun. Pohjanmaan kautta. Antaa mennä!” Ryyppäjäisten tuloksena Esko Arra potee hirmuisen krapulan, aloittaa työpäivä, mutta jo parisenkymmentä sivua myöhemmin uuden elämän aloittanut tapaa ravintolassa ystävänsä: ”Älä ollenkaan yritä väittää, että sinulla on työaika. Niin on minullakin, ja everstiluutnantti tuolla pääesikunnassa katsoo kohta kummasti monokkelinsa läpi, kun Merivirran pojan paikka loistaa tyhjänä. Mutta nitisevoo ja harasoo (…) Nyt otetaan.” Kirjan edetessä Arran alkoholismikin etenee, ja valintoja tai pikemminkin ajelehtimista seurannut suru ei enää huku alkoholiin. Lopulta humalahakuinen, petollinen syöksykierre paiskaa miehen viittä vaille hylkiöksi. Tässäkin vaiheessa Esko Arrasta löytyy kanssaihmistä kritisoiva moralisti, jolta ryyppykaveri tiedustelee: ”Kai vedit sitä oikein isän kädestä?” Viimeisellä sivulla lukijan ja Arran tiet eroavat; kirjailija jättää alkoholisoituneen henkilöhahmonsa metsäkämppään.

”Nyt ei oltu päiväntasaajalla eikä Afrikassa. Nyt oltiin satakunta kilometriä napapiirin pohjoispuolella. Kiveliössä. Oltiin onnettomien unien metsässä.”

 

Saarikoski ja Jussi Vares

 

Kirjailija Pentti Saarikosken, 1937-1983, kirja Aika Prahassa, 1967, on alakuloisen miehen sielunmessu.

”Olenko minä surullisen näköinen? minä kysyin, vaikka tietysti olin surullisen näköinen , tunsin sen kasvolihaksissani. Hän puhuu. Puhe tulee hänen suustaan purskutellen, kuin vesi reistailevasta vesijohdosta, kun hän kertoo minulle, miten vaikeata hänellä on. (…) Jokaisessa päivässä on jotakin, mikä erottaa sen muista päivistä. Käynti jossakin virastossa, ilta ystävien luona eikä viinituvassa, jokin talo, joka on ennen on jäänyt huomaamatta, kuten se entinen jesuiittaluostari; sieltä löysin kokoelmiini kapineen, josta en tiedä mikä se on, mutta se kalisee tuulessa, ja voin kuvitella, ettei sillä sen tärkeämpää tehtävää olekaan.” Kirjailijan tutkimusmatkan Prahassa kesti 60 vuorokautta. Tuona aikana Saarikoski poltti 40 savuketta päivässä, joi neljä litraa olutta. Kirjaan päätyneet mietteet koskettelevat kirjailijan lapsuutta, maailman tilaa sekä nyt-hetken pieniä tapahtumia; kuljeskelua, ruumiintoimintojen tarkkailua, naisen kaipausta ja voimattoman ajattelijan depressiivisyyttä, jota hän koettaa lieventää alkoholilla.

Kirjailija Reijo Mäki nosti lukevan yleisön tajuntaan yksityisetsivä Jussi Vareksen vuonna 1986 julkaistulla kirjalla Moukan peli. Asiakas on tulossa. ”Vares siirtyi varovasti takaisin olohuoneeseen ja asetti nopeasti oluttölkkien läikittämälle teakpöydälle tavallisen rekvisiitan: Suomen Lain 1 ja 2.” Hetkeä myöhemmin Vares seuraa asiakkaansa vaimoa ravintolaan ja hakee häntä neljän grogin jälkeen tanssimaan; ilta päättyy yhdyntään.

Yksityisetsivä Vares elää ja voi hyvin tänäänkin alkoholiongelmasta huolimatta tai juuri sen johdosta.

Hän on kokenut enemmän kuin sotiemme veteraani ja Alibi-lehden kestotilaaja yhteensä. Pelkästään hänen saamansa kolhut, kestämänsä traumaattiset tapahtumat suistaisivat psyyken tasapainon keneltä hyvänsä oikealta ihmiseltä. Mutta simppeli Vares-hahmotelma onkin fiktiota, vastuuton paperinukke, jonka kirjailija Mäki on rakentanut lukijoidensa iloksi ja oman pankkisaldonsa kartuttamiseksi. Perustellusti voi kysyä, miksi Varekset ovat lukijoiden suosiossa, ketkä niitä lukevat? Ovatko mielikuvitusseikkailut pakoa harmaaksi koetusta arjesta, vai onko Jussi Vareksen ja lukijan välillä yhteneväisyyksiä?

 

Aleksis Kivi, Mauri Sariola, Pentti Saarikoski ja Reijo Mäki ovat kirjailijoita, joiden teoksissa päihteillä on elämään sisältöä antava tai sen poistava vaikutus. Esko Arra, Saarikosken alter ego ja Jussi Vares ovat alkoholisteja, joiden elämä pyöri huolestuttavasti alkoholin ympärillä. Sariolan luoma Esko Arra on Jussi Vareksen sukulaissielu, mutta Arran jäädessä toivottomana metsäkämppään on Vareksen nestepitoinen elämä tänäänkin vain miehisen hauskaa sähläystä. Vares on melkoinen kontrasti Aika Prahassa -kirjan Saarikoskelle. Kirjailija Pentti Saarikoski on kuollut, mutta Jussi Vareksen elämähän on lystikästä; näinkö asia on?

 

Veikko Lindroos

Lue myös nämä

Pin It on Pinterest