Aidosti paikallinen jo vuodesta 1975
Jakelu: Hervanta, Kaukajärvi, Lukonmäki, Messukylä, Hallila, Vuores
Kuvan täytyy elää- taidemaalari Olli Joen värikäs maailma

Kuvan täytyy elää- taidemaalari Olli Joen värikäs maailma

Huoneissa soi flyygeli ja maali tuoksuu. Ulkona on keskieurooppalainen maisema. Tällaisia ovat taidemaalari Olli Joen lasten lapsuudenmuistot. Lapsuus on ollut juuri sellainen, millaiseksi tyttäret sitä kuvailevat: poikkeuksellinen. Paljon siitä on tarttunut matkaan omaa elämää varten, sillä kaikki taiteilijan lapset ovat työssään tekemisessä taiteen kanssa, kuka muusikkona, kuka galleristina, kuka taidemaalarina itsekin.
Olli Joki syntyi Hämeenlinnassa maaliskuun kuudentena vuonna 1943 perheensä kolmanneksi lapseksi. Akseli-isä työskenteli vesijohtolaitoksen johtajana ja soitti iltaisin viulua kaupunginorkesterissa. Anna-äiti oli ajan tapojen mukaisesti kotiäitinä ja oli loistava laulaja. Joen isä kuoli varhain, sillä Joki oli hänen kuollessaan vasta noin kymmenvuotias. Isän kuoleman jälkeen perhe muutti Tampereelle, josta isä oli kuolemaansa aavistellessaan ostanut perheelle varmuuden vuoksi asunnon.
-Isä teki liikaa töitä, mutta oli hieno mies, Olli Joki muistelee.
Lapsuudenympäristö Tammelassa oli jännittävä, ehkä vähän hurjakin paikka. Tammelan kansakoulua käynyt Joki pelaili jääkiekkoa ja jalkapalloa, mutta ehti kokeilla hurjempiakin tempauksia.
-En ole koskaan kertonut tätä tarinaa julkisesti, mutta piilottelimme Koskenkorva-pulloja halkopinojen välissä. Toimitin niitä lastenvaunuissa Tammelantorille kaverille välitettäväksi, Joki nauraa. – Hän oli iso kaveri, joten kukaan ei puuttunut siihen.
Yli kuusikymmentä vuotta sitten tehty pahanteko lienee vanhentunut. Nyt siitä uskaltaa jo kertoa. Tammelantori on edelleenkin tärkeä paikka taiteilijalle. Siellä tavataan ystäviä. Muut rakkaat paikat sijaitsevat ympäri maailmaa.
Alussa
Joen matka jatkui Helsinkiin Ateneumiin opiskelemaan vuosiksi 1963-1966 arvostetun koulun graafiselle linjalle. Piirtäminen oli alkanut jo synnyinkaupunki Hämeenlinnassa ja kulkenut mukana tärkeänä asiana koko ajan. Ateneum oli Joelle kasvattava, joskin haastavakin ympäristö.
-Taito tuli sieltä, hän sanoo. – Siellä oli erilaista, hyvin värikästä porukkaa, hän sanoo.
Ateneumin vuosien jälkeen Joki työskenteli graafikkona ensin Helsingissä, sitten Tampereella. Tampereella tuli vastaan tansseissa kaunis nainen, Irene. Kosintaan tapaamisesta aikaa kului Joen arvion mukaan noin viikko, eikä avioitumiseenkaan mennyt kauan.
-Heti huomasi, että vauhdissa kannattaa olla mukana, kuvailee Joki.
Pariskunnan avioliitto on kestänyt viitisenkymmentä vuotta. Päivämääristä Joki ei ole kovin tarkka. Salamarakkaus oli heti selvä peli.
Matkalla
Joen taidemaalarin ura vauhdittui, kun hän sai mahdollisuuden lähteä Eurooppaan tutustumaan sen museotarjontaan.
-Matkustaminen on iso pääoma, Joki toteaa. – Me suomalaiset olemme kyllä jänkäläisiä, jos emme ylitä rajoja. Sanon sen suoraan. Jos ei ylitä rajoja, jää paljon visuaalisesta elämästä kokematta.
Joen esittävissä, värikkäissä ja impressionistisesti sävyttyneissä maalauksissa toistuu ainakin kolme väriteemaa ja niissä on nähtävissä ulkomailla vietetyn ajan vaikutus. Suurin vaikutus töihin on ollut Ranskassa vietetyllä ajalla, mutta myös Italia, Puolan Varsova ja pienet saksalaispaikkakunnat ovat jättäneet jälkensä.
-Punaisissa naishahmoissani näkyy Espanja ja flamenco, sinisissä Suomen Lappi ja okran ja luonnon sävyt ovat sellaisia, joihin jokaisen taiteilijan tulee palata, Joki sanoo.
Ranskan jälki on kuitenkin ollut painavin. Joki sanoo, että menestys näkyy hänelle itselleen sellaisissa asioissa kuin hyväksymisessä ranskalaisen taiteilijaseuran jäseneksi. Joki on ehtinyt asuakin Ranskassa ja pitää siellä useita näyttelyitä. Joen teokset ovat levinneet ympäri maailman, eikä hän osaa yhtään arvioida, kuinka paljon niitä on.
-En ole koskaan tullut pitäneeksi kirjaa teoksistani, hän sanoo.
Nyt
Joki maalaa edelleen, oikeastaan päivittäin. Silloin kun hän ei maalaa, hän soittaa flyygeliä. Senkin hän hallitsee tyttäriensä mukaan erittäin hyvin.
– Flyygeli on hyvä kaveri, Olli Joki sanoo. – Ja kissa, hän lisää.
Palataan siis maalintuoksuun ja sormilla flyygelin koskettimista lähteviin ääniin. Palataan siis kuviin, joiden tekemisestä on syntynyt kokonaisen maailman täyttämä elämä, kaikki sen värit, joka päivä uudistuva kuvantekeminen. Palataan perusasioihin, jotka ovat hyvää elämää.
Teksti: Satu Lepistö
Kuva: Olli Joki

”Isä oli meille isä” – Pekka Marjamäki 1947-2012

”Isä oli meille isä” – Pekka Marjamäki 1947-2012

Hervannan Sanomien toisessa numerossa, joka ilmestyi tammikuussa 1976, oli jääkiekkoilija Pekka Marjamäen haastattelu. Hervannassa asunut Marjamäki oli tuolloin valittu Vuoden Jääkiekkoilijaksi ja yllättynyt voitostaan.
Marjamäen lapset Petri, 43, ja Petra Marjamäki, 49, muistelevat tässä jutussa isäänsä. Perhe muutti Hervantaan vuonna 1975, jossa asui vuoteen 1979 asti, jolloin isän ura vei heidät Ruotsin Husqvarnaan. Ruotsin aika kesti ne kaksi vuotta, joina Pekka Marjamäki pelasi HV71-joukkueessa. Sen jälkeen perhe palasi takaisin Hervannan kotiinsa vuodeksi asumaan, kunnes muuttivat vuonna 1982 Olkahisiin.
– Hervanta oli asuinympäristönä lapsiystävällinen ja kavereita oli paljon, muistelee Petra. – Petri oli Hervannassa asuessamme niin nuori, ettei muistoja ole jäänyt mieleen, mutta minulla muistoja on sitäkin enemmän.
Muistoissa pelataan pihapelejä ison kaveripiirin kanssa, rakennetaan hiekkalinnoja, keinutaan ja tehdään retkiä läheisiin metsiköihin. Talvella eniten aikaa vietettiin Pallopuiston luistelukentällä, jossa taitoluisteltiin ja pelattiin jääkiekkoa sulassa sovussa.
– Naapurusto oli tuttua ja aina, kun joku tarvitsi apua, naapurit olivat valmiita auttamaan, muistelee Petra.
Marjamäen lapset kokivat elävänsä täysin normaalia lapsuutta. Isä oli toki paljon poissa pelireissuilla, treeneissä ja kolmivuorotöissä palokunnassa. Äiti oli kotiäitinä ja takasi lapsilleen turvallisen lapsuuden. Vasta Petrin aloitettua koulussa ensimmäisellä luokalla äiti palasi takaisin työelämään pankkiin.
– Saimme lapsuudessamme hienoja kokemuksia ja muistoja isän jääkiekkouran kautta. Saimme myös tutustua valtavaan määrään ihmisiä, Petra ja Petri sanovat. – Olkahisiin muutettuamme isä valmensi E- ja F- juniori kaupunkiosajoukkuetta nimeltä Oklahoma, jossa myös Pete tällöin aloitti jääkiekon pelaamisen. Kaikin puolin lapsuutemme oli onnellinen.
Nykyisin Petra asuu avopuolisonsa kanssa Tampereella Turtolassa ja toimii kiinteistönvälittäjänä OP Kodissa. Petralla on kaksi poikaa, Jere, 25, ja Jimi,, jotka asuvat omillaan. Pete asuu tällä hetkellä puoliksi Tampereella Takahuhdissa ja Seinäjoella. Pete on muuttamassa vakituisesti Seinäjoelle, jossa työskentelee Siipiravintola Wingossa keittiöpäällikkönä. Petellä on 4 -vuotias tytär Venni Tampereella ja avopuoliso Seinäjoella.
Suhde isään oli lämmin ja rakastava
Pekka Marjamäki syntyi Tampereella joulukuun 18.pvä 1947. Hänen lapsuudenkotinsa oli Petsamossa Vainionkadulla 5 -vuotiaaksi asti, ja sieltä Marjamäen lapsuusperhe muuttivat Saukonmäkeen. Vuonna -58 perhe muutti Kalevaan Sammonkartanon taloihin, jossa isä asui nuoruutensa naimisiin menoon asti.
– Jääkiekosta isä innostui 5- vuotiaana Petsamon kentällä kavereiden kanssa höntsyillessään. Jääkiekkoharrastus alkoi Tampereen Kisa-Tovereissa ja todellinen jääkiekkoura alkoi Tapparan edustusjoukkueessa isän ollessa vain 17- vuotias. Isä ja äiti tapasivat toisensa ensi kertaa Pirkanhovin naistentansseissa vuonna -69. Äidin kertoman mukaan hän ei kuitenkaan hakenut isää tanssimaan, sanovat Petra ja Petri Marjamäki.
Naimisissa vanhemmat olivat 18 vuoden ajan. Marjamäen uran huippukohtia ovat olleet kaikki viisi Tapparassa voitettua suomenmestaruutta, Suomen paras jääkiekkoilija 1975, Lynces Academicin parhaan puolustajan patsas 1975, MM-kisojen paras puolustaja 1975 ja valinta vuoden 1975 All Stars -kentälliseen.
– Sopimus HV71 kanssa oli isälle tärkeä. Hän oli Suomen jääkiekkoleijona #68, IIHF Hall of Famen pelaajajäsen 1998 ja samana vuonna Tappara jäädytti pelipaidan nro 3 Hakametsän jäähallin kattoon. Isä pelasi urallaan kaksissa olympialaisissa ja kymmenet MM-kisat, kertaavat Petra ja Petri isänsä uran huippukohtia, jotka tosin ovat varmasti tuttuja monille tamperelaisille. – Isä oli isänä välittävä ja osallistuva, kun aikaa liikeni ja tarpeen tullen vaativa ja jämpti. Jos jäit hölmöilystä kiinni, niin tiesit jääneesi, nauravat Petri ja Petra. – Me molemmat koemme, että aikuisiällä suhde isään tuntui vain syvenevän entisestään. Varmasti tämä tunne tuli siitä, kun meillä oli aikaa olla enemmän isän kanssa yhdessä. Yhdessä tehdyt asiat olivat silloinkin urheilu- ja pelipainoitteisia.
Petri Marjamäki muistaa hyvin esimerkiksi sellaisia hetkiä, kun hän sai auttaa isää auton pesussa ja renkaiden vaihdossa. Myös Marjamäen ystäville mieleen on jäänyt aina iloinen, huumorintajuinen ja kaikille reilu kaveri.
– Isä oli meille isä, eikä huippujääkiekkoilija. Isän oma mielipide oli, että hänen ammattinsa oli palomies ja harrastuksensa jääkiekko, sanovat Petra ja Petri. – Olemme ymmärtäneet isän suuruuden kunnolla vasta hänen kuolemansa jälkeen, kun muut ihmiset ovat tulleet juttelemaan hänen urastaan.
Nimi aiheutti nuorelle jääkiekkoilijalle paineita
Petri Marjamäelle isä oli ylpeydenaihe, mutta isän sukunimi paidan selkämyksessä aiheutti kieltämättä paineita. Paineet tulivat paitsi itseltä, myös ulkopuolelta.
– Isä ei koskaan painostanut pelaamaan jääkiekkoa. Oma jääkiekkoharrastus kesti 16 vuotta. Aikuisena löysin jääkiekon harrastemielessä uudelleen, kun pelasimme isän kanssa pakkiparina Jäähovi Dream Teamissa. Myös Petran pojat ovat pelanneet jääkiekkoa pienestä pitäen, Petri Marjamäki sanoo. – Tällä hetkellä Jere pelaa HK Gladiators Trnavassa Slovakian 1. liigassa. Jimi joutui valitettavasti lopettamaan jääkiekon polvivamman takia, mutta hänkin pelaa yhä harrastesarjassa kiekkoa. Jääkiekko on meidän perheessämme verissä, hän lisää.
Pekka Marjamäki oli jääkiekkouran aikana ja sen jälkeen töissä Tampereen Pelastuslaitoksella, missä hän työskenteli eläkeikään asti. Hän valmensi kiekkojunioreita Tapparassa. Joukkue voitti B-junioreiden suomenmestaruuden vuonna 1994. Eläkkeelle jäätyään Pekka Marjamäki työskenteli ravintola Jäähovissa avopuolisonsa Tuijan kanssa ja osti myöhemmin oman ravintolan. Loppuvuotensa Marjamäki asui Länsi-Teiskossa järven rannalla luonnonrauhassa. Marjamäki kävi katsomassa Hakametsässä lähes kaikki Tapparan edustusjoukkueen pelit.
Pekka Marjamäen sydän petti äkillisesti aamukävelyllä vuonna 2012 vain 64-vuotiaana. Isän työkaverit Pelastuslaitokselta olivat ensimmäisinä paikalla ja vaikka Marjamäen sydän saatiin vielä sykkimään, sairaalassa todettiin, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Marjamäki on haudattu Kalevankankaan hautausmaalle sukuhautaan.
– Isän poismeno oli todella kova isku, josta toistemme ja perhepiirimme avulla selvisimme. Se, että isän kuolemaa käsiteltiin paljon myös julkisuudessa, toi tunteen, että isä olisi ollut läsnä. Edelleenkin koemme, että isä on aina läsnä ja usein aina jonkun tutun tai tuntemattomankin kysyessä tulee isästä juteltua, sanovat Petri ja Petra Marjamäki.
Itku tulee yhä herkästi. Isä on ollut tärkeä, vaikuttava ja rakas.
– Suru väistyy, mutta ikävä jää. Muistoja on onneksi paljon, sanovat molemmat.
Teksti: Satu Lepistö
Kuva: Petra ja Petri Marjamäki

Hervannan Sanomat 45 vuotta- lehti jatkaa yhteisöllisyyden ja paikallisuuden arvokkaita perinteitä

Hervannan Sanomat 45 vuotta- lehti jatkaa yhteisöllisyyden ja paikallisuuden arvokkaita perinteitä

Hervannan Sanomat täyttää tänä vuonna 45 vuotta. Lehden julkaisuoikeudet omistaa edelleen sen perustanut Hervannan Tiedotusyhdistys ry, joka perustettiin syyskuussa 1975. Hervannan Tiedotusyhdistys ry:n tehtävänä oli alusta asti toimia Hervannan ja hervantalaisten puolestapuhujana. Siksi vuoden 1975 joulukuussa yhdistyksen yhtenä tärkeänä toimintamuotona perustettiin ja julkaistiin alueen oma lehti, Hervannan Sanomat, ensimmäistä kertaa.
Yhdistyksen ja lehden perustamisen yhtenä syynä oli 1970-luvulla hälventää Hervannasta käytyä negatiivistä viestintää. Hervannan Sanomat onkin säilyttänyt tehtävänsä uutisoida Hervannan ja myöhemmin myös lähialueiden asioista Hervannasta käsin ja positiivisen viestinnän kautta.
Paikallisuus ja yhteisöllisyys lehden teon ytimessä
Hervannan Sanomien ensimmäinen päätoimittaja oli Hervannassa asunut toimittaja Hillevi Paavola (myöhemmin Hillevi Paavola-Torkkeli). Hän toimi lehden päätoimittajana vuosien 1976-1978 ajanTarkoitus oli saada ihmiset kotiutumaan ja tukea aktiivisuutta, Tapio Tamminiemi kuvaili yhdistyksen perustamista.
Paikallisuus, positiivisen paikallisen hengen ylläpitäminen, nykyisin monikulttuurisessa Hervannassa kotiutuminen ja kotoutuminen ja aktiivisen toiminnan ylläpitäminen ovat nyt täyttävän lehden toiminnan ytimessä edelleen.
70-luvun puolivälin Hervanta oli aktiivisen, joskin negatiivisesti värittyneenkin, keskustelun kohteena. Uutta lähiötä kohtaan koettiin voimakkaita ennakkoluuloja. Uuden kaupunginosan kasvu oli voimakasta eikä kaupunkimaisessa ympäristössä asuminen ollut kaikille alueelle muuttaneille tuttua. Alkuaikojen Hervannan Sanomissa julkaistiin muun muassa juttu, kuinka hissiä tulisi käyttää.
Asukkaille haluttiin välittää tietoa yhteisesti saunavuoroista, uusista asunnoista, kauppojen tarjouksista ja kaikesta arkeen liittyvästä. Lehden synty oli siis luonnollinen tulos välittömään tarpeeseen. Lehden idea syntyi TAP-pankin konttorissa, jossa lausuttiin lehden syntysanat Hervannan Huollon toimitusjohtajan Arvi Holopaisen suusta:
-Pirskules, perustetaan oma lehti!
Ensimmäinen lehti julkaistiin joulukuussa 1975
Hervannan Sanomien ensimmäinen numero julkaistiin 17.joulukuuta 1975. Kahdeksansivuisen lehden ensimmäisessä numerossa oli muun muassa jääkiekkoilija Pekka Marjamäen haastattelu ja Hervannan Valtaväylän vihkimisestä käyttöön kertova juttu. Ensimmäinen päätoimittaja Hillevi Paavola kuvaili vastaavana toimittajana osakseen langenneen tehtävän haasteena ja kuvaili tavoitteitaan kunnianhimoisesti: haluttiin tehdä lajissaan parasta kaupunginosalehteä.
Nykyisin Hervannan Sanomia tuottaa Hermedia Oy, jota luotsaa yrittäjä Johanna Nordlund apunaan päätoimittaja Satu Lepistö. Edelleen tarkoituksena on palvella Hervantaa, hervantalaisia ja alueen yhdistyksiä ja yrittäjiä kohtaamaan toisensa.
-On arvokasta tehdä tätä työtä ja kantaa vastuu, että Hervannan Sanomat ilmestyy joka viikko. Hervannan Sanomilla on takanaan pitkä historia joka varmasti jatkuu ja säilyy meille kaikille, sanoo Hervannan Sanomia viisi vuotta vetänyt yrittäjä Johanna Nordlund.
Kuva ja teksti: Satu Lepistö

Palvelulle kasvot

Palvelulle kasvot

Kaukajärvisosuuskunta on varmasti ainakin nimenä monelle kaukajärveläiselle tuttu, sillä yritys on toiminut jo vuodesta 1965 eli kaupunginosan perustamisvuosista lähtien. Nykyisin Kaukajärvisosuuskunta ylläpitää tytäryhtiöitään Kartanon Kinteistöpalvelut oy:tä, Kartanon Puhtauspalvelut oy:tä ja Kartanon Isännöintipalvelut oy:tä ja toiminta on laajentunut Kaukajärven alueen ulkopuolelle. Pasi Mäkinen toimii Kartanon Kiinteistöpalvelut Oy:n ja Kartanon Puhtauspalvelut Oy:n toimitusjohtajana ja on monien muiden yritykselle työskentelevien tavoin työntekijänä ”paluumuuttaja”, sillä moni yrityksessä aiemmin työskennellyt on palannut yrityksen palvelukseen. Kaukajärviosuuskunta –konsernin ja Kartanon Isännöintipalvelut Oy:n toimitusjohtajana toimii nykyisin Marko Liikanen.
Pienestä toiminnasta rakennemuutoksen myötä suureksi toimijaksi
Vuonna 1965 Kaukajärvi tuntui olevan kaukana kaupungin keskustasta. Siitä syntyi ongelma, miten vasta rakennetut talot saataisiin lämpiämään. Ongelman ratkaisemiseksi perustettiin paikallinen lämpökeskus ja Kaukajärviosuuskunta ylläpitämään sitä.
– Talonmiehen tehtävät, porrashuone- ja kiinteistösiivoukset ja isännöintitehtävät seurasivat luontevina tehtävinä tämän ensisijaisen tehtävän perässä, Mäkinen toteaa. – Kaukajärviosuuskunnalla oli aluksi myös alueen palveluita edistävä rooli, joka ajoi alueen kehitystä linkkinä kaupungin suuntaan. Edistimme palveluiden, kuten koulun, päivähoidon ja päivittäistavarakauppojen saamista alueelle. Tämä rooli on sittemmin osittain siirtynyt myös Kaukajärviseuralle, Mäkinen lisää.
Infrastruktuuri 60-luvun puolivälin Kaukajärvellä oli erilainen verrattuna nykyiseen. Tiiviissä yhteisössä kaikki tunsivat toisensa ja vaikka alue on kasvanut, yrityksessä on haluttu tietoisesti pitää yllä alun henkeä.
– Moni palaa töihin meille ja useampi jää meiltä eläkkeelle kuin lähtee muualle. Meillä työskentelee myös perheitä, joista useampi henkilö on töissä meillä, Mäkinen sanoo.
Alkuun toiminta oli pientä. Talot sijaitsivat pienillä etäisyyksillä toisistaan lähinnä Haiharankadulla ja Järvikadulla. Huoltomies liikkui kohteesta toiseen polkupyörällä ja taloihin meni ennen Internetiä kiinteän yhteyden kohteisiin tarjoava johdotus, joka kaivettiin paikalleen osittain lapiohommina, mutta koneistumisen myötä käyttöön saatiin pikkuhiljaa laitteita ja koneita myös kaivamiseen. Yrityksessä oli pitkään käytössä vain yksi auto ja huoltomiehet noutivat työmääräykset toimistolta.
– Työssä on tapahtunut suuri rakennemuutos Internetin ja kännyköiden myötä, Mäkinen sanoo. – Aikanaan päivystäjälle soitettiin iltaisin ja viikonloppuisin kotiin ja hän hoiti asiat sitä mukaa, kun hän kerkesi. Kaikki toimi silti oikein hyvin, hän lisää.
Kännykkäajan tavoitettavuus tuntuu aika ajoin raskaalta. Se nostaa odotuksia siitä, että asiat tapahtuvat heti.
– Ihmiset ovat tottuneet nopeaan maailmaan. Se tekee asiat raskaammiksi hoitaa, Mäkinen pohtii. – Toki esimerkiksi työturvallisuuden suhteen se on parantanutkin asioita.
Asiakkaan lähellä
Kokenut huoltomies tapaa työssään paljon ihmisiä heidän henkilökohtaisessa tilassaan eli kotona. Siksi työ vaatii paljon sosiaalisia taitoja ja joustavuutta. Joskus eteen tulee haastaviakin tilanteita. Työ vaatii paljon hienovaraisuutta.
– Meillä korostetaan muun muassa siisteyttä ja sitä, miten asiakkaan kodissa käyttäydytään, Mäkinen sanoo.
Yritys ei ole perheyritys, mutta sellaisen kaltaiseksi Mäkinen sitä kuitenkin kuvaa. On haluttu kulkea asiakkaan rinnalla pitkänkin asumishistorian ajan ja skaalautumisessa isompaan mittakaavaan on haluttu säilyttää ihmisläheisyys. Liiketoiminta, liikevaihto ja Mäkisen mukaan ”toivottavasti myös tekemisen laatu” ovat kasvaneet.
– Edelleenkin meillä asiakkaat asioivat toisen ihmisen kanssa, Mäkinen sanoo. – Kun asiakkuussuhteet ja työsuhteet ovat pitkiä, työntekijät ovat tuttuja asiakkaille ja palvelulla on kasvot, hän summaa.

Kuva ja teksti: Satu Lepistö

Yhteisellä asialla – Ilkka Hietaniemen sydän sykkii järjestötoiminnalle

Yhteisellä asialla – Ilkka Hietaniemen sydän sykkii järjestötoiminnalle

Ilkka Hietaniemi on paljasjalkainen tamperelainen, joka on nähnyt sekä Hervannan kaupunginosan kasvun Tampereen tytärkaupungissa sekä seurannut Hervannan Sanomien 45 vuotta kestänyttä matkaa aitiopaikalta Hervannan Tiedotusyhdistyksen jäsenenä ja entisenä puheenjohtajana ja hallituksen jäsenenä. Aktiivinen järjestö- ja yhdistystoiminta on aina kiinnostanut 78-vuotiasta Hietaniemeä.
Monessa mukana
Ilkka Hietaniemen julkisten luottamustehtävien curriculum vitae on pitkä ja komea. Niin pitkä, ettei sitä voida kokonaisuudessaan tässä jutussa edes käsitellä, mutta tärkeintä on se, mikä on saanut aikaan listan pitenemisen. Hietaniemi on aina ollut kiinnostunut yhteisten asioiden ajamisesta ja hän toimii edelleen aktiivisesti niin Tampere-Hervannan Rotaryklubin jäsenenä, Tampereen Klassikot ry:n hallituksessa, Hervannan Omakotiyhdistyksen toiminnantarkastajana, Sompala-seuran sekä Kansainvälisen Savusaunaklubin aktiivina, Hervannan Kokoomuksen ja Kokoomuksen Tampereen Aluejärjestön aktiivina, Suomi-Skotlanti -seuran puheenjohtajana, Tampereen kansainvälisen toimintakeskuksen tukiyhdistyksen puheenjohtajana ja Hervannan Sanomien julkaisuoikeudet omistavan Hervannan Sanomien tiedotusyhdistyksen hallituksen jäsenenä.
Lista on hengästyttävän pitkä. Hietaniemi sanoo, että yhteisten asioiden edistäminen on hänelle edelleen tärkeää.
-Olen ollut tällainen aina, Hietaniemi naurahtaa. – Olin kuusivuotias, kun aloitin aktiivisen urheilemisen Tampereen Urheilijat-38:ssa.
Haastatteluviikolla Hietaniemi on ehtinyt kuntosalille ja jumppaan. Fyysisen kunnon ja terveyden ylläpitäminen on tärkeää, kun haluaa pysyä aktiivisena.
Hervanta kasvoi pienestä suureksi
Hietaniemi syntyi vuonna 1942. Lapsuudenkoti sijaitsi Tammelassa lähellä Petsamon rajaa. Hervantaan Hietaniemi sai ensikosketuksensa jo kaupunginosan ensimetreillä. Kaupunki jakoi tontteja Maijalanpuiston alueella. Tontti saatiin alkuvuodesta 1977 ja rakentaminen alkoi heti. Marraskuussa päästiin jo muuttamaan Pyynikillä sijainneesta vuokra-asunnosta omaan kotiin Ulla-Maija-vaimon ja vuosina 1965 ja 1968 syntyneiden tytärten Minna-Maijan ja Sanna-Marjan kanssa. Mukana muutti myös yhdessä perheen kanssa asunut vaimon isä ja perheen kaksi koiraa.
-Hervanta oli silloin pieni ja metsäinen, muistelee Hietaniemi. – Kadut rakennettiin siinä samassa kuin tontitkin. Alue rakennettiin tiiviissä tahdissa. Paikka oli meille mieleinen.
Hietaniemi työskenteli tuolloin yksityisten matkatoimistojen liiton toiminnanjohtajana. Toimisto sijaitsi kotona aikana, jolloin vasta harva työskenteli Hervannassa. Hän työskenteli myös markkinoinnin ja myynnin parissa.
Vaikuttaminen tuntuu hyvältä
Yhdistystoiminnassa on syntynyt tärkeitä muistoja.
-Kun on onnistunut esimerkiksi vaikuttamaan asioihin esimerkiksi kaava-asioissa, Hietaniemi kertoo esimerkin.
Vuonna 1981 Hervannan Sanomat sai kilpailijan, jonka perustajat lähtivät Tiedotusyhdistyksen riveistä. Hietaniemi oli juuri valittu Tiedotusyhdistyksen puheenjohtajaksi.
-Se tuntui pettymykseltä, hän sanoo.
Kilpaileva lehti toimi Hietaniemen muistojen mukaan muutaman vuoden ajan. Hervannan Sanomat jatkaa edelleen ja on Hietaniemen mukaan ollut ja on edelleen alueelle merkityksellinen.
-Hervannan Sanomien merkitys tälle alueelle on suuri, Hietaniemi sanoo. – Sen lukuarvo on korkea. Paine Hervantaa kohtaan oli 70-90-luvuilla kriittinen. Jos joku teki jotain ja oli Hervannasta, se mainittiin lehdissä. Hervannan Sanomat oli yhdistävä voima.
Kuusi vuotta sitten Hietaniemen ja hänen vaimonsa tie vei takaisin Pyynikille, samaan taloon, josta pariskunta muutti nuorena perheenä Hervantaan. Talo Hervannassa myytiin, mutta lähtö ei tuntunut haikealta. Talo oli liian iso ja puutarhanhoito ei tuntunut omalta puuhalta.
-Unelmoin nykyisin tyydyttävästä elämästä, Hietaniemi pohtii. – Ikääntymisestä siten, että on tyytyväinen ja ei tule katkeraksi. Kun me emme huomisesta päivästä mitään tiedä, hän lisää.
Kuva ja teksti: Satu Lepistö

Pin It on Pinterest