Aidosti paikallinen jo vuodesta 1975
Jakelu: Hervanta, Kaukajärvi, Lukonmäki, Messukylä, Hallila, Vuores

Isänpäivää vietetään ensi sunnuntaina. Tamperelaisen Kristaa Jokelan isänpäivään liittyy monenlaisia tunteita: iloa lapsista, mutta myös surua kahdesta hänen menettämästään lapsesta.
– Isyyteni alku ei ollut se kaikkein optimaalisin. Siihen liittyy paljon surua ja epätoivoa, Jokela sanoo.
Kuusitoista vuotta sitten marraskuussa 2003 Jokelan silloinen avovaimo oli ensimmäistä kertaa raskaana. Raskaus oli edennyt muutamia viikkoja yli puolenvälin.
– Ajattelin tuolloin isänpäivänä, kuinka hyvältä tuntuukaan tulla isäksi, Jokela kertoo. – Tavallaan olin jo isä, vaikka en vielä ollutkaan päässyt näkemään lasta. Tämä tapahtuisi vasta keväällä.
Asiat eivät menneet odotetusti. Viikko isänpäivän jälkeen Jokela oli tuoreen, etuajassa syntyneen poikalapsen isä ja kolmea päivää myöhemmin kuolleen lapsen isä.
– Viikossa maailma muuttui vitivalkoisesta sysimustaksi ja ihmettelin, miten niin pääsikään käymään. Poika päätti syntyä viikoilla 23+4 ja elämänlanka oli noilla viikoilla kovin ohkainen, Jokela sanoo.

Suru on läsnä

Jokela oli poikansa synnytyksessä mukana ja muistaa hetkellisen onnen tunteen siitä, kun kuuli poikansa hennon äänen. Poika kiidätettiin synnytyksen jälkeen teholle.
– Muistan puheluni isälleni synnytyksen jälkeen hyvin. Itkeä tihrustin puhelimessa, että poika todennäköisesti kuolee pian. Isälläni tunteet velloivat varmasti myös, mutta hän sanoi kuitenkin, että onnittelut poikaseni, sinusta on tullut isä, Jokela kertoo. – Sillä samaisella hetkellä itkuni loppui ja ajattelin, kuinka hienosti hän sanoikaan.
Jokela nautti jokaisesta hetkestä poikansa kanssa. Surun aika koitti vasta myöhemmin. Se on läsnä yhä, vaikka hän jollain tasolla ymmärtääkin kuoleman varhaisilla viikoilla. On arvoitus, miksi poika syntyi niin aikaisin. Kun pariskunta oli surrut aikansa, tuli aika kokeilla uudelleen, saataisiinko raskaus saatettua loppuun saakka. Vuoden 2004 syyskuussa, vajaa vuosi esikoispojan kuolemasta syntyi täyden kympin tyttö. Koko raskausaikaa oli varjostanut pelko, että tyttö syntyisi ennen aikojaan.
– Onnen tunne tytön syntymän jälkeen oli valtaisa, Jokela kertoo. – Ehdin pitää kavereille varpajaiset. Kun tuli aika lähteä hakemaan perhettä kotiin, sain tiedon, että lapsemme oli viety teho-osastolle hengitysvaikeuksien vuoksi. Hetkeä myöhemmin vietettiin taas hätäkastajaisia sairaalan teholla, hän kertaa kokemuksiaan.
Tytär oli saanut bakteeritulehduksen. Se aiheutti verenmyrkytyksen sekä laajamittaiset keuhko- ja aivoverenvuodot. Tytär joutui hengityskoneeseen.
– Kun tyttö oli ollut aikansa hengityskoneessa, tuli aika kokeilla, pärjäisikö tyttö omin avuin vai päättyisikö yhteinen aikamme siihen hetkeen. Tyttö jaksoi kuitenkin hengitellä omin voimin, Jokela sanoo. – Tyttö oli sitkeä taistelija.
Muutama päivä myöhemmin tytön pää kuvattiin. Lääkäri kertoi, ettei aivoista ei ollut juuri mitään jäljellä, vain tyhjät kammiot aivojen paikalla.
– Tuo tieto oli kaikkein musertavin. Olimme toivoneet, ettei tilanne olisi niin paha, Jokela sanoo. – Tyttärellemme annettiin näiden tietojen perusteella elinaikaa maksimissaan kahden viikon ajan. Halusimme viedä tytön kotiin, koska esikoispoikamme ei ollut päässyt sinne asti.
Sairaala empi, mutta tyttö päästettiin kotiin morfiinilääkityksen ja maitopullon kera. Sairaalan kanssa sovittiin, että tyttöä käytäisiin näyttämässä heille aina parin päivän välein ja jos pahin tapahtuisi, hänet palautettaisiin sairaalaan.
– Yritimme toimia normaalisti ulkoiluineen päivineen, mutta tietoisuus hetkenä minä tahansa tulevasta kuolemasta oli koko ajan läsnä. Pikkuhiljaa tytön kunto kuitenkin parani, Jokela sanoo.
Tyttö eli melkein kahdeksan vuotta. Hän vaati koko elinaikansa ajan paljon hoitoa. Matkan aikana vaikeasti kehitysvammainen tyttö joutui taistelemaan useasti erilaisia sairastumisia vastaan, mutta jotenkin sai aina ne voitettua.
– Minulle isänä tyttö antoi niin paljon, ettei sitä voi sanoin oikein kuvailla. Hän teki mahdottomasta mahdollisen silloinkin, kun kaikki muut olivat jo luovuttaneet. Olen hänestä ikuisesti ylpeä, Jokela sanoo. – En hävennyt hänen sairauttaan koskaan. Hän opetti minulle, mitä on olla sitkeä ja vahva.
Tyttärenkin kohdalla Jokela tiesi, että matka tulee päättymään ennen aikojaan. Hän päätti lopettaa heti sen ajattelemisen, montako joulua, pääsiäistä tai juhannusta olisi vielä yhdessä jäljellä, koska sen ajatuksen kanssa ei olisi pystynyt elämään.
– Menimme päivä kerrallaan ja nautimme jokaisesta päivästä täysillä, hän kertoo.
Vuoden 2006 tammikuussa perheeseen syntyi täysin terve tyttö. Jokela nostaa silloiselle avovaimolleen hattua siitä, että hän oli vielä kaiken tapahtuneen jälkeen valmis yrittämään kolmatta lasta. Jokela sanoo, että konkreettinen syy olisi ollut helpompi ymmärtää kuin huono onni. Terveenä syntynyt tyttö oli korjaava kokemus.
– Hänestä tuli vaikeasti kehitysvammaisen tytön pikkusisko, Jokela sanoo.
Muutama vuosi sen jälkeen avoliitto kariutui ja Jokela muutti asumaan kehitysvammaisen tyttärensä kanssa kahdestaan.
– Näen äitinsä luokse jäänyttä tytärtäni usein ja minulla on hyvät välit hänen äitiinsä. Voin kuitenkin sanoa, että kipeitä ratkaisuja on tehty ja kyyneleiltä ei ole vältytty.

Neljäs lapsi

Vuonna 2011 Jokelasta tuli neljännen kerran isä toisesta avoliitosta. Vaikka suhde kariutui myöhemmin ja tytär jäi asumaan äitinsä luokse, häntäkin Jokela tapaa viikoittain.
– Kaikesta tapahtuneesta huolimatta olen tyytyväinen mitä olen saanut kokea niin positiivisessa kuin negatiivisessakin mielessä. Olen kaikista lapsistani ylpeä, ja heillä kaikilla on paikka sydämessäni ikuisesti.
Isänpäivät ovat olleet Jokelalle tunnepitoisia. Niihin on liittynyt sekä surua että kiitollisuutta erityislapsen elämästä. Isänpäivinä Jokela käy lastensa haudoilla, jos on vapaalla lastensuojeluun liittyvästä työstään. Isänpäivänä Jokela käy myös toissa vuonna poisnukkuneen isänsä haudalla.
– Isänpäivä on hiukan erilainen kokemus huostaanotettujen tai avohuolloin sijoituksena tulleiden lasten kanssa. Isänpäivä mietityttää siellä varmasti monia, Jokela pohtii. – Monelle lastensuojelunuorelle me miesohjaajat olemme varmasti niin kutsuttuja varaisiä. Oma isä oli minulle tärkeä ja olimme läheisiä. Hän oli valmentajani, työnjohtajani, työkaverini, yhtiökumppani ja lasteni pappa. Olen itse etuoikeutettu, kun olen saanut olla ja olen neljän lapsen isä. Koen tärkeäksi, että lapseni kokevat minut turvalliseksi aikuiseksi, jonka kanssa asiat ratkaistaan aina puhumalla.
Teksti: Satu Lepistö
Kuva: Kristaa Jokelan arkisto

Lue myös nämä

Pin It on Pinterest