Aidosti paikallinen jo vuodesta 1975
Jakelu: Hervanta, Kaukajärvi, Lukonmäki, Messukylä, Hallila, Vuores

Hän värjäsi hiuksensa mustaksi; Milla Magia. Sanansa kompastelivat toisiinsa. Mania siis armahti depiksestä tälläkin kertaa. Masennuksen alhosta, elävänä haudattu oli taas toimintaiskussa.

Joimme kahvia. Minä vahvaa, mustaa. Hän lirua.

Ei mennyt herää ikiunestaan taikatempuilla. Hyvvääpä kuuluu, hyvvääpä kuuluu. Kolautan tyhjän kupin pöytään. Gratulis ja näkemiin. Ystäväiseni?

 

Viesti Jäämereltä

Montgomeryn Pieni runotyttö: oiva luettavaa mahan täydeltä, kuten myös Sisko Ylimartimon kirjoittama elämänkerta kirjailijasta,

Tulenkantajien aikakausi, vanavesi ja jälkimainingit ovat kestofanituksen kohteeni. Elina Vaara, polkkatukka, nuori Mika Waltari oli ihastunut häneen. Elina valitsi kuitenkin lahjakkaan, nuorehkona nukkuneen Tatu Vaaskiven rinnallakulkijaksi.

Perusmanselainen Riitta Penttinen julkaisi kuluvana vuonna paikallisen Mediapinnan kautta pitkään mietintämyssyssä kehittyneen runokokoelmansa Viivatie.

Riitan teksti on elämänkerrallista, syvältä ruoppaavaa tekstiä Hän saa lukijaansa vaivattomasti yhteysillan, vaikkakin koskettavien runojen synnytys on joskus perin vaikea prosessi.

Aiemmin mainitsemani Waltari totesi, että kirjailija kirjoittaa hermoillaan.

Erään avioliiton anatomia, matkakirjeitä Norjasta; puhuttelevaa, pohdituttavaa.

Penttinen on saanut kaksi kertaa kakkossijan Pirkanmaan kirjoituskilpailussa. Hän on tehnyt nukketeatterille nukkeja, ja on myös lahjakas kuvataiteilija. Laulut kun kuolevat, kohta uudet syntyy, milloinka taas mä lauluun aihetta saan. Paula Koivuniemen esittämä, Junnun sanoittama biisi, ei jätä ainakaan meikää kylmäksi. Kunnon teksti ei veny, ei vanu eikä haalistu. Toivottavasti Riitta julkoo myöhemminkin lyriikkaa yksinäisen ihmisen pajastaan.

 

Lumottu sade – Elina Vaara

Elina Vaara, 1903-1980, julkaisi ensimmäisen runokirjansa Kallio ja meri vuonna 1924. Viimeinen runokokoelma Suru ilmestyi vuonna 1980.

Vaaran runotuotannon keskeisiä elementtejä ovat panteismi, sadunhohtoinen värikkyys; hänen runoissaan esiintyy myös tummia värejä; romanttinen idealismi tuottaa harvoin pelkästään kauniita kukkia todellisuuden usein varsin karussa maaperässä.

Elina Vaara sai Valtion kirjallisuuspalkinnon vuosina -28, -30 ja -33. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon hän sai vuonna 1948 ja Pro Finlandia- mitalin vuonna -59. Viimeiseksi julkiseksi tunnustukseksi hänen elinaikanaan jäi vuonna -68 myönnetty Aleksis Kiven palkinto.

Elina Vaara niitti laakereita myös kääntäjänä; hän suomensi muun muassa Danten Jumalaisen näytelmän ja Petracan Sonetteja Lauralla – edellisen vuonna -63 ja jälkimmäisen vuonna 1966.

Tampereella syntynyt Vaara kertoi Ritva Haavikon toimittamassa tulenkantajain haastattelussa, Kirjailijat puhuvat, SKS 1976, alkaneensa runojen kirjoittamisen jo kansakouluikäisenä; ystävänsä kanssa hän tarjosi romanttista seikkailukirjaakin kustantajalle: ”Sade ropisi kadulle ja pihan kivetykselle, kun kuulin oven kumahtavan ja Rauha juoksi luokseni sama tukeva käärö kainalossaan kuin mennessään kustantamon sisällekin.” Näin runoilija muisteli hetkeä, jolloin hänen käytännössä rohkeampi ystävänsä palasi Elinan luokse kustantajan tervehdyksen kanssa; hylkäys ja rohkaisua!

”Ahdistavaa on elämä, pientä ja kohtalotonta ilman teitä, oi tähdet ja voitollinen sinen vyö; pulmia kasautuu kuin paasia pään yli monta, kamppailla niiden alta on toivoton työ.” Ote Kaupunki ja erämaa- kokoelman, 1948, runosta Sumu.

 

Veikko Lindroos

Lue myös nämä

Pin It on Pinterest