Aidosti paikallinen jo vuodesta 1975
Jakelu: Hervanta, Kaukajärvi, Lukonmäki, Messukylä, Hallila, Vuores

Runoilijoiden, sanataiteilijoiden kohtaloita on monenlaisia. Iloisen inspiksen vallassa kirjoitettua lyriikkaa, mutta myös surupilvestä välähtäviä elosalamoita.

Ikävä montaa eri mennyttä tapahtumaa. Riittämättömyyden musertavia tuntemuksia. Syntipukin tai sankarin kruunu tai orjantupparuaseppele..

Kaipaan edesmenneitä koiraystäviäni.

Pahin depressio menneistä suhdehylyistä, mutta mitä olisin voinut tehdä toisin? Olen mikä olen. Ihminen taustoineen, en puolijumala.

Depressio on itsen vihaamista; miksen riittänyt?

Silti myös paisteisia hetkiä, onnen oikukasta hymyä.

Ihmisen osa; muuta ei ole.

Joten kiitos kaikille elollisille, joita olen kohdannut.

V.L

 

 

Leif Färding meni metsään

 

Ruotsissa -51 syntyneen Leif Färdingin tie vei Vaasan kautta Helsinkiin, takaisin Vaasaan, jossa hän marraskuun hämärässä vuonna -83 meni metsään kuolemaan, koska ”en kykene toimimaan sielutietoisuudesta käsin, joka on synnyttänyt parhaat runoni, elämälläni ei ole enää merkitystä”.

Färding löydettiin seuraavan vuoden huhtikuussa – otsalla oli sammunut kynttilä.

 

Färding julkaisi ensimmäisen runokokelmansa Maailmaa minä rakastan vuonna 1971. ”Maa on minun rakkauteni, kaupunki himoni, kun sinä tulet, yhdistän ne auringoksi silmiesi vieraskirjaan.”

Färdingin runoilijanlaatu oli ytimeltään romanttisen hippiaatteen läpitunkema; siihen kuului itämainen uskonnollisfilosofisuus ja varsin usein kemiallinen manipulaatio huumeilla, joilla yritettiin laajentaa tajuntaa.

Auringon valovoima sokaisee silmät, valkeus muuttuu katsojalle kipeäksi pimeydeksi.

 

Färding julkaisi eläessään neljä kokoelmaa, jotka koottiin Seitsemän vuoden runot kokoelmaa; viimeinen, Aivan kuin ihminen kuuntelisi ilmestyi -84 hänen kuolemansa jälkeen.

 

Hänen tuotantonsa alun valoisuus, vaatimaton ilo muuttuu yksinäisyyden karvaaksi tuntemukseksi, sivullisuudeksi.

 

Levoton oksa, keinuva sydän kokoelma ilmestyi neljän vuoden hiljaisuuden jälkeen; se enteili jo luopumisen tielle lähtöä. ”Samurai, koko ajan kuoleman kanssa vastakkain ja juuri siksi hän näkee hetken, kun se on runsaimmillaan. Sillä vain koko ajan kuoleman kohdaten tajuaa elmämän rikkauden.” Arjessa ihminen turtuu, tulee henkisesti luutuneeksi, osittain jopa kuolleeksi; hengenvaaran kokeminen säpsähdyttää, aistit virkoavat, kokee ja ymmärtää kauneuden, ne oikeat todella tärkeät asiat tässä hälinän ja turhan kiiruhtamisen maailmassa. Mutta hän joka kokee kuoleman läsnäolon alituisesti – hän tottuu siihenkin, vaara muuttuu rutiiniksi ja esteeksi henkiselle kasvulle.

 

Runoilija Leif Färding oli uskollinen ihanteelleen; koska psyykkiseen optimismiin ei riittänyt energiaa hän sammutti vapaaehtoisesti elämänliekkinsä. Jälkiviisas en halua olla, mutta ehkä yhteys työväenliikkeen runoilijoihin olisi tuonut tuikitärkeän yhteisöllisyyden tunteen onnettomalle runoilijalle. Kukaan meistä ei ole kiveä, tarvitsemme tukea, ymmärrystä; sanalla sanoen toveruuden tuntua.

 

Veikko Lindroos

Lue myös nämä

Pin It on Pinterest