Aidosti paikallinen jo vuodesta 1975
Jakelu: Hervanta, Kaukajärvi, Lukonmäki, Messukylä, Hallila, Vuores

En tiedä täältä ketään. Talo on täynnä naamoja, jotka näyttävät samalta, vaikka kuinka yritän ja ääniä, joiden suita en tiedä. Ne asuvat ympärilläni katsomatta päin. Olen opetellut ajattelemaan, että jos kukaan ei katso kohti, ei se ole kenenkään oma päätös. Sitä en vielä ole keksinyt, kuka sen on päättänyt ettei katsota. Törmään aamulla rappukäytävässä äitiin ja kahteen lapseen, joilla on unipörröiset hiukset. Tyttö naputtaa kaidetta jokaisella askelmalla kahdesti. Ja vain se tekee aamusta erikoisen. Ovatko ne sen päättäneet?

Osaan reitin talosta bussille ja kauppaan ja bussilta kuntosalille ja kouluun. Kuljen samat reitit joka päivä, koska en osaa vielä muita.

Istun bussissa sellaisen viereen, joka järjestää laukkunsa uudestaan ja uudestaan. Vaihtaa aurinkolasien ja huulirasvan taskua koko matkan. Takana istuvat sanovat toisilleen, mutta en ymmärrä. Aamulla ihmiset puhuvat sellaista kieltä, jota ei voi opiskella ollenkaan. Tuoksut ovat täällä erilaisia. Aamut tuoksuvat kylmiltä ja hiljaisilta. Puita on bussin vieressä samassa rivissä autojen kanssa.

Kylmä lyö vastaan ja kovempaa lyö bussipysäkin seinä. Bussin ovet ajavat pois takaani ja jään seisomaan hetkeksi keinutellen. Laitan kädet kasaan, etten vie tilaa. Raavittu teksti on niiden tekemä. Siksi ne eivät puhuneet minulle tänäänkään. Että näitä ne lukevat ja tämä joku päättää kaikkien puolesta.

Fakkiin maahamuuttajat.

Ei, en ole ollut vaihdossa tai missään koskaan, en voi tietää, miltä se tuntuu. Bussipysäkissä ei ole koskaan lukenut minun nimeäni, kansallisuuttani tai mielipidettäni. En voi tietää, miltä tuntuu, kun joutuu ajattelemaan, ettei ole tervetullut. Missään ei lue Saana hemmettiin. Olen siinä tapauksessa onnekas. Siinä tapauksessa en ole, että jouduin näkemään tuon tekstin. Ajoin bussilla Hervannan läpi toissaviikolla ja jouduin katsomaan sitä kahdesti. Raavittuna ja lopulta näkyväksi jäätyneenä. Ajattelin, että kävelen pysäkin taaksepäin ja raaputan tekstin pois. Nyt harmittaa, etten lopulta uskaltanut tehdä niin.

Minulle Hervanta on ollut aina monenlaisten ihmisten paikka. On oikeasti totta, että meitä on täällä paljon ja vieläpä monista eri maista, kansallisuuksista ja uskonnoista. Meistä on moneen täällä. Siksi tuli paha mieli siitä, että joku joutuu täällä noin ahtaalle. Joutuu lukemaan oman kansalaisuutensa lasista ja miettimään sitä loppupäivän.

Tuli mieleen jokainen tänne, vieraaseen maahan, muuttanut, kielen oppinut ja elämänsä uudestaan rakentanut, joka sinä päivänä kulki sen pysäkin ohi. Joku saattoi ajatella nukkumaan mennessään tulleensa sellaisten ihmisten keskelle, jotka eivät koskaan halunneet vieraita tänne. Miltä on tuntunut aamulla lähteä ulos, katsoa jokaista ja miettiä, tuoko sen kirjoitti vai tuo. Vai ovatko kaikki sitä mieltä? Fakta on varmasti, että suuri osa meistä ei kirjoittaisi pahaa toisista näkyville, mutta miten sen voi tietää, jos ei yhtäkkiä koekaan olevana suuri osa meistä.

Olen kyllä viettänyt aikaa kaveriporukoissa, johon minua ei haluttu ja ollut toisaalta viettämättä aikaani niissä, ollut yksin. Uskon, että monilla on kokemus tilanteesta, jossa ryhmä muita tuntuu vain lainehtivan ja liikkuvan niin, ettei koskaan voi sanoa mitä ne ajattelevat sinusta.

Jo koulussa opetettiin, ettei pienempiä saa kiusata. Nykyään opetetaan kai myös, ettei isompia saa kiusata. Tärkeää on kuitenkin se, ettei sitä pienempää kiusata. Suuri joukko ihmisiä, vaikka kaikki Hervannassa suomea puhuvat, kestävät paljon haukkuja. He voivat jakaa ne keskenään ja nauraa niille yhdessä. Sellaisessa joukossa voi kertoa toiselle, että se on paras ja joku voi kertoa sen sinulle. Jos on yksin, ei voi loputtomiin pitää yllä hyvää kuvaa itsestään eikä loputtomiin uskoa, että on tervetullut ja haluttu. On varmasti vaikeaa elää kuten kaikki muutkin, mutta tulla silti erotetuksi niistä kaikista muista.

Ja eniten tulin surulliseksi siitä, että me kaikki emme oikeasti tarkoittaneet sitä siinä bussipysäkissä. Hervanta on kaikkien koti ja suurin osa tuntee niin. Jokainen hervantalainen tai jokainen suomalainen ei varmasti katso pahalla muualta tänne turvaan, töihin tai kotiin tulleita, mutta tekstin pysäkissä nähnyt ja sitä säikähtänyt ihminen ei erota meitä toisistamme. Siksi haluan sanoa nyt voimakkaasti, että minä en sitä kirjoittanut. Näin olisi syytä sanoa monien ja vielä useampien.

Hervannassa on lahja, kun kaikilla ei ole samaa kieltä, samaa paitaa, samaa perhettä, uskontoa tai jääkaapinsisältöä. Jäädytetty vihateksti teki pahaa kaikille. Pahaa sille, jolle se oli osoitettu ja sille, joka joutui tekstin taakse, vaikkei ikinä kirjoittaisi sellaista.

Saana Simelius

Lue myös nämä

Pin It on Pinterest