Aidosti paikallinen jo vuodesta 1975
Jakelu: Hervanta, Kaukajärvi, Lukonmäki, Messukylä, Hallila, Vuores

Suden uhmaa hehkuvat silmät; kuunvaloa kaivosta.

Äkkiä poika, joka joskus olin, kysyy: Kuinka voit.

Loittonee. Jaksellaan huudan tyhjyyteen. Samassa kuulen lähestyvän bussin ääneen- V.L

 

SAMULI PARONEN – HUONE PUUTALOSSA

 

Kirjailija Samuli Paronen, 1917-1974, julkaisi esikoisromaaninsa Kesä Aataminkylässä 47-vuotiaana. Ennen esikoisromaaninsa julkituloa Paronen työskenteli sekalaisissa aputöissä, muun muassa rakennuksilla ja kaivoksessa; ehtipä tehdä muutaman reissun mermiehenäkin. Todenäköisesti hänen kirjoitusharrastuksensa on alkanut hapuilevina yritelminä viimeistään 50-luvulla, mutta hänen kokemuksensa mukaan raskasta työtä tekevän on melkein mahdotonta kirjoittaa mitään julkaisukelpoista.

Samuli Parosen kirjoissa kantavat teemat ovat asunnottomuus, työttömyys tai työ, jota tehdään vailla suurempaa intoa. Hänen kirjojensa ihmiset ovat lähinnä tyyppejä, ja kirjoitustyyli on pohdiskelevaa, välillä ilkeänkin ironista ja itseään toistavaa. Kirjoissa käytävä dialogi on alistunutta, painavaakin, mutta toisaalta epäuskottavaa; elämän, toisien ihnmisten painamien puheet ovat harvoin filosofisia, syvältäluotaavia ja usein pinnallisia, kaikkea raadollista alatyyliin kommentoivia.

Hän vaihtoi työpaikkaa usein, ja onkin kummastuttavaa, miksi hän ei luonut merimiehen ammatista koko elämänsä pituista ammattiuraa. Näin käyden olisi ehkä maamme varsin niukka ja köyhä merimieskirjallisuus rikastunut ainakin muutamalla opuksella. Pitkänmatkan valtamerilaivat olisivat tarjonneet rauhallisiakin hetkiä, jolloin olisi ollut aikaa miettiä ja tehdä muistiinpanoja.

Paronen solmi avioliiton 20-vuotiaana itseään kaksikymmentä yksi vuotta vanhemman vuokraemäntänsä kanssa. Avioliitto kesti enemmän tai vähemmän natisevana vuoteen -74 saakka, jolloin monien vaivojen runtelema kirjailija menehtyi keuhkosyöpään.

Miksi Paronen valitsi elämänkumppanikseen itseään huomattavasti vanhemman naisen, joka tiettävästi oli psyykkisesti epävakaa, Parosen kirjallisia töitä terrorisoiva ihminen.

Syytä avioliiton solmimiseen ja sen kestämiseen on mahdoton tietää. Paronen menetti sisällisodan jälkimainingeissa isänsä, ja äitikin kuoli pojan ollessa vasta todellisen elämän kynnyksellä. Ehkä Aino oli juuri sitä mitä hän kaipasi; dominoiva, epävakaudestaan huolimatta arkipäivän realiteetit tajuava äitihahmo. On myös muistettava, että Paronen oli tavallaan juureton kulkija, tuleva vaimo loi ehkä petollistakin kuvaa turvallisuudesta.

Paronen oli ihmisarka, alemmuudentunnoista kärsivä ihminen, tästä psyykkisesta vammasta hän ei toipunut koskaan, ja vanhempaa vuokraemäntää oli helpompi lähestyä miehenä kuin omaikäisiä neitoja, joilta olisi saattanu saada kirvelevät rukkaset. On huomioitava sekin seikka, että Samulin ja Ainon liitto jäi lapsettomaksi. On perusteltua olettaa, että raskas työ ja vaimon lisäksi lapset olisivat luoneet lopullisen sordinon Parosen kirjailijahaaveille. Ehkä parilla oli yhteinen sopimus lapsettomuudesta, ehkä lastensaanti oli vanhenevalle Ainolle jo biologisista syistä mahdottomuus.

 

KIRJA, JOTA KEKKONENKIN KEHUI

 

Huone puutalossa ilmestyi vuonna -71, ja se oli Parosen kirjoista kuudes. Tässä vaiheessa Samuli Paronen oli jo ammattikirjailija, kritiikin ylistämä ja apurahoin palkittu; valtion kirjallisuuspalkinto kaksi vuotta aiemmin, mutta sairaudet ja rahahuolet pitivät häntä yhä pihdeissään.

Huone puutalossa kirjan ihmiset ovat, näkökulmasta riippuen, myötätuntoa herättäviä yhteiskunnan uhreja tai saamatonta roskasakkia, mutta kirjailijan hieman etääntynyt myötätunto on epäilemättä heidän puolellaan, ja juuri yömajojen asukit, kausityöläiset ja työttömät ja sairaat kirjailija parhaiten tunsi omien kokemustensa perusteella.

Kirjan henkilöitä ovat muun muassa Topi, Jussi, Viki, Elma, Rauha sekä Uuno, ja Vesa-poika, joka menettää rentustelevan isänsä onettomuuden johdosta, ja joka osoittautuu myös raadolliseksi keinoksi kahmia rahaa omaan pussiinsa.

Kirja kertoo pohjalla olevista ihmisistä, jotka ovat vahvempiensa mielivallan uhreja. Kirja kertoo samaa, minkä Pentti Saarikoski ilmaisi muutamalla säkeellä: ”Rikas rikasta rakastaa, köyhä köyhää vihaa.”

Kirja tuo myös ajattomia kysymyksiä lukijan eteen: Missä muualla voi olla kuin siellä, missä jo on? Onko yksilöllisyyttä olemassakaan, ovatko ihmiset vain eräänlainen hyönteislaji? Itseään pettävä ihminen teeskentelee peilillekin ja rahattoman on vaikea tulla edes itsensä kanssa toimeen. ”Kunnolliset” ihmiset ovat lähinnä ideaalin irvikuvia: ”Elämä on uni, Elma sanoi. Ja unien saumakohdista näkyy todellisuus, minä sanoin.”

 

Huone puutalossa romaani on tummasta väristään huolimatta selviytymistarina; tiedostamaton itsesuojeluvaisto saa kirjan ajelehtivat, heitteillä olevat ihmiset kohti uutta aamua, vaikka kokemus kertoo heille, että uusi päivä on entisen kaltainen, mutta sanomattakin alitajunnoissa lymyävä toivo auttaa jaksamaan, viemään elämän kipinää tulevaisuutta kohden.

 

Tästä kirjasta Samuli Paronen sai korkeinta mahdollista kritiikkiä, myönteistä kritiikkiä. Itse tasavallan presidentti Urho Kekkonen sanoi Suomen Kuvalehdessä painavan mielipiteensä kirjasta. UKK oli monista velvollisuuksistaan huolimatta aina kiinnostunut asioiden todellisesta laidasta, hyvästä kirjallisuudesta. Ja Huone puutalossa on omalla tavallaan luettavan hyvä kirja; Parosen tuotannossa se sijoittuu epäilemättä aivan kärkipäähän.

Parosta lukiessa mieleen nousee toinen köyhistä olosuhteista noussut kirjailija – Väinö Linna. Heidän persoonallisuudestaan johtuen heidän elämänsä ja kirjallinen tuotantonsa muodostuivat melkoisen erilaisiksi. Väinö Linna sai rahan ja maineen, Paronen jo varhain pysyvän ihmisarkuuden, joka sai hänet pysymään piilossa silloinkin, kun esiintulosta, julkisuuteen tulosta olisi ollut riihikuivallakin mitattua hyötyä hänen elämälleen. Paronen kuoli suhteellisen tuntemattomana, vielä tuntemattomampi hän on tänään, mutta vaikka hänen kirjoistaan ei tulevaisuudessakaan mitään myyntimenestyksiä tulisi niin aina on uusia lukijoita, jotka löytävät hänen tuotantonsa uudelleen. Parosen kirjat ovat painava osa suomalaista kirjallisuuden historiaa.

 

Veikko Lindroos

 

Samuli Parosen tuotanto:

Kesä Aataminkylässä, 1964.

Kuollismaantie, 1967.

Lallinkorven leip. 1968.

Tämä on huone 8, 1969.

Kaivos, 1970.

Huone puutalossa, 1971.

Laiva, 1972.

Kapina, 1973.

Kortteeri, 1974.

Maailma on sana, 1974.

Testamentti, 1999.

Lue myös nämä

Pin It on Pinterest