Aidosti paikallinen jo vuodesta 1975
Jakelu: Hervanta, Kaukajärvi, Lukonmäki, Messukylä, Hallila, Vuores

Vanhat, ihanan lihavat… kirjat

Lähtösi jälkeen tyhjyys, hetkeni olivat kuin liisattuja.  Olit pikkuvaris, hamsteri, olit kaikkeni.

Kaipaan sinua, hanimus. Yhteisiä kahvitteluja, unista supikoiran tohinaasi, ja joskus melkein näen sinut vieressäni istumassa, täyttämässä sudokua ja melkein kuulen onnenkoiramme kynsien rapinan.

Tunne nosti minut pirtukuninkaaksi, kahlekuninkaaksi. Se syöksi minut vaivaisukoksi, keräläiseksi. Hetket tikittävät, raksuttavat, kiitävät… Minä olin sinulle… En tiijä. Taivas ehkä tietää…

Entisaikojen narikat ovat nyt antikvariaatteja. Olen vanhan, makean tavaran perään… Seuraavassa kaksi löytölastani, kirjoja, joita soisin ilmestyvän enemmänkin – laatukirjoja.

SIRPALEET TIETÄVÄT ONNEA!

Eija Reinkainen, (Otava 2007), on toiminut opettajana noin 30 vuotta; hän on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan Leimatut lapset. Kirjan sivuilla lukija kohtaa ongelmalapsia, nuoria; murjottuja luusereita, koskettavia kohtaloita ja myös onnistumisen iloa.
Koulun vaikutus on tärkeä, mutta lähinnä se pystyy korjaamaan kodin aiheuttamia traumoja vain kosmeettisesti; asiaan sydämellä perehtyneitä opettajaosaajia kaivattaisiin lisää, samoin rahaa, resursseja. Oppilaiden motivointia, itsetunnon kohotusta, mielekästä tekemistä, kerhotoimintaa…
Kirja on painava puheenvuoro, mutta kaiketi on tärkeää suojella myös ”taviksia”, niitä joilla on vain normaalilapsen haasteet, halu kehittyä. Kyllä samassa luokassa tuntien aikana möykkäävät häiriköt pilaavat lukuhalut opinhaluisilta – sekin on ymmärrettävä ekä vain moniongelmaisia!
Leimatut lapset on sujuvaa tekstiä, mutta kirjoittajan oma taustoitus olisi kaivannut lisää väriä, syvyyttä.

Karo Heikkisen Sirpale -kirjassa, (Karisto), nuoren elämää tarkastellaan 11-vuotiaan Emmin tajunnan lävitse.
Heikkisen kirjan koostumus on yksinkertainen, melkoisen tehokas; Sirpale on tämän hetken nuorisokirjojen kentässä keskitasoa parempi, mutta teksti antaa viitteitä myös siitä, että kirjailijalla on jatkossa kykyä ja halua parantaa tekstin luettavuustasoa aina hyvästä kiitettävään.
Emmi on kirjallisuuden keinoin hyvin piirretty tämän päivän tuokiokuva nuoresta tytöstä – muutkin kirjassa esiintyvät henkilöt pysyvät uskottavuuden rajoissa – kirjan lukemista voi suositella kaikille niille, jotka haluavat tietää tai muistaa uudelleen nuoruuden vaivat ja kaipuut.

Jorge Bucay on argentiinalainen hahmoterapeutti, suosittu kirjailija myös kotimaansa rajojen ulkopuolella. Parantavat tarinat, (Otava 2007), on toinen häneltä suomennettu elämäntaitokirja.
Bucay esitelee kirjansa alussa kolme totuutta, joita hän pitää stabiloituneina kulmakivinä:
– Hyväksy maailma
– Hyväksy itsesi
– Hyväksy toiset

Neuroosien alkusyy on kirjailijan mukaan halu olla joku muu kuin on.

Bucayn kirjoitustyyli on perin latinalaisamerikkalainen, rönsyilevä, vieraankin oloinen. Lukija saa vaikutelman, että kirjailijan teksti on syntynyt hänen omasta kärsimyksestään, halusta saada myönteistä valoa ihmisenä olemisen ongelmaan, arvoitukseen.
Jos kirjailija olisi perehtynyt myös itämaisiin filosofioihin hän olisi kirjoittanut ehkä vieläkin viisaamman kirjan. ”Kaikesta hyvästä on maksettava” klisee olisi kaivannut muun muassa pohdintoja siitä mikä on todella hyvää – muuten liikutaan hedonistien maisemissa – vältä kipua, tavoittele nautintoa!
Assisialainen kerrotaan kehittäneen aikoinaan lyhyen mietelmän: Anna minulle voimaa tehdä muutoksia, viisautta tyytyä siihen mille ei mitään voi.
Parantavat tarinat on tärkeä kirja; vanhaa viisautta hieman uudessa, toisenlaisessa muodossa. Tällaisia kirjoja tarvitaan.

Elämän etulinjassa moni haavoittuu, saa sirpaleita, mutta ehkäpä nämäkin kolme kirjaa omalta osaltaan auttavat lukijoita kohti parempaa huomista.

Veikko Lindroos

Donkkaa dekkari tykimmin

Quentin Patrick on dekkarihistoria aatelia. Salanimen taakse kätkeytyi jenkkiserkukset, ja mielestäni Patrick on dekkarikirjallisuuden top kymmenikössä ehdoton ykkönen.

Paras dekkarinsa oli Mies verkossa .niminen Ei kotimaisestakaan genrestä puutu taitavia yrittäjiä; he tekivätkin, laatudekkarin pykääminen ei jäänyt pelkäksi yrittämiseksi.

Dekkarit ovat suosittuja monestakin syystä. Alkoholiton vaihtoehto pois arjen puserruksesta, vaikkakin arki on usein varsin laadukasta, sisältörikasta.

Jännärit palvelevat ali- ja päivätajuntaamme kelvollisesti, sillä välillä parjatussakin arjessa, jokamies, nais -luokassa saattaa olla dekkarin aineksia. Todella,kuka pelkää naapuria. Tai laumaihmisten lynkkausjoukkoa, joka naamioi kayeutensa usein oikeudenmukaisuudeksi.

 

Olkoon niin tai näin, seuraavassa saattelen liian monelta unhoon jääneenmestaridekkaristimme.

Kirsti Porras oli 40-luvun dekkariensa ansiosta ensimmäinen maamme nainen, joka toteutti kolme uhria vaatineen kirjallisen sarjamurhan. Tämä taidonnäyte vaati kolme kirjaa, paljon huolellista juonenpunomista. Tänään hän on vain asiantuntijoiden arvostama, suurelta yleisöltä unohtunut tekijä, mutta epäilemättä hänen esimerkkinsä on saattanut rohkaista vielä 60-luvulla esiinousseita naiskirjailijoita, rohkaissut heitä sukeltamaan kiehtovaan rikosten maailmaan. Murha sopii naisellekin.

 

Rikoksien Porras

Vaasassa syntynyt Kirsti Hellen Jensen alias Kirsti Porras, 1908-1986 julkaisi kolme salapoliisiromaania ja kaksi jännitysnäytelmää.

Lisäksi hän kirjoitti 22 muunlaista näytelmää sekä kuusi radiokuunnelmaa. Hän myös suomensi ja sovitti kuunnelmia Yleisradiolle. Jo yleisestä tietoisuudesta kadonneiden Michael Arlenin, Stefan Zweigin ja Somerset Maughamin tekstit kanavoituivat Portaan käsissä radioesityksiksi. Näiden kuunnelmien roolihenkilöitä olivat muun muassa Kauko Käyhkö, Kauko Kokkonen, Tuire Orri ja Emma Väänänen. Keräämieni tietojen mukaan yksikään Portaan kirjoittama kuunnelma ei ole enää Ylen arkistossa äänitallenteena. Kolmen rikosromaanin lisäksi Kirsti Porras julkaisi 6 viihteellistä romaania.

Portaan elämään ja hänen dekkaristin uraansa sukeltaminen oli erittäin kiintoisa prosessi, tutkija sai välillä aavistuksen siitä, millaista kulta-ajan salapolisiin työ saattoi olla. Palapelin puuttuvien osien etsimistä, visaista, mutta niin antoisaa ristisanatehtävän täyttöä.

 

 

Rahaa ja mainetta kirjailemalla

Kirsti Porras aloitti kirjailijanuransa keskikoulupohjalta. Hänen ensimmäinen julkaistu kirjansa oli salapoliisiromaani Laiva huusi yössä, Wsoy 1942. Suomen Kirjailijaliitto ry:hyn hän liittyi vuoden 1954 lopussa. Tältä asia vaikutti, mutta tarkentavan tutkimuksen jälkeen selvisi, että hän oli liittynytkin Kirjailijaliittoon jo vuonna 1945, kaksi julkaistua kirjaa täyttivät liittymishyväksynnän kriteerit; ilmeisesti henkilötietolomake pyydettiin häneltä vasta melkein 10 vuotta myöhemmin. Tai hän aktivoitui asiassa omatoimisesti.

 

Nykyisin liittoon pääseminen edellyttää sitä, että hakija on julkaissut sellaisia suomenkielisiä, taiteellisesti korkeatasoisia teoksia, että häntä niiden perusteella voidaan pitää kirjailijana. Kirjailijaliitolle Portaan jättämästä kaavaakkeesta ilmenevät seuraavat seikat. Hän toimi kirjailunsa ohella tai pääsääntöisesti kiinteistövälittäjänä, oli ollut naimisissa evp kapteenin, vakutuusylitarkastaja Magnus Wilhelm Fogelholmin  kanssa. Vuonna -35 solmittu avioliitto kesti seitsemän vuotta päättyen eroon. Liitosta syntyi Kai Jarno -nimen saanut poika vuonna -36.

Kirjailija oli käynyt Tukholmassa, Pariisissa ja Lontoossa. Hän oli käyttänyt kirjailijanimenä ja nimimerkkinä Cathelyn Steveä ja Kiproa. Vuonna 1950 valmistuneessa kuunnelmassa käyttämäänsä salanimeä Kerttu Niemi hän ei jostain syystä listannut kaavakkeeseen. Suomen Näytelmäkirjailijaliittoon Porras ei kuulunut. Tuohon aikaan kustantajat julkaisivat näytelmäsarjoja, joiden kohderyhminä olivat muun muassa nuorisoseurat, jotka ostaessaan jonkun sarjan saivat mahdollisuuden esittää näytelmän, näytelmiä ilman tekijänkorvauksia. Tutkimuksissani en löytänyt viitteitä siihen suuntaan, että Portaan näytelmiä olisi esitetty ammattiteattereissa. Vuonna -45 Kirjailijaliiton puheenjohtaja oli V.A. Koskenniemi, vuonna -54 ja -55 Yrjö Soini eli Agapetus. On mahdollisuuksien rajoissa, että Portaan henkilötietolomake kytkeytyy jotenkin Kirjailijaliiton puheenjohtajuuteen, kulissien takaiseen taktikointiin.

 

Minkä sysäyksen johdosta Porras aloitti kirjailijanuransa? Miksi hän kirjoitti salapoliisiromaaninsa, jännitysnäytelmänsä, ja miksi hän lopetti jännitysaiheensa siirtyen kirjoittamaan toisenlaisia tarinoita?

Mielestäni on syytä suhtautua kriittisesti Portaan mainintaan siitä, että hänen aviomiehensä epäili naisten dekkarintekotaitoja, ja että Porras olisi sen jälkeen kahdessa viikossa näyttämishalusta tekaissut ensimmäisen jännärinsä.

Motiivit kirjailijaksi ryhtymiselle olivat todennäköisesti samat kuin ne ovat tänäänkin. Kirjailijanura oli tie maineeseen ja rahansaantiin. On muistettava, että tuohon aikaan kirjaijanimikkeeseen suhtauduttiin arvostavasti, kunnioittavasti. Tuon ajan naiskirjailijoista Hilja Valtonen, 1897-1988, oli noussut jo painosten valtiattareksi. Ilmeisen hyvistä kirjailijatuloista huolimatta hän toimi opettajana. Varsinaisia ammattikirjailijoita oli silloin vain muutamia. Tänään tilanne ei ole oleellisesti muuttunut; noin 20-30 ihmistä elää maassamme pelkästään kirjoista saamillaan palkkioilla.

 

Rikos huvina?

Näytelmäkirjailijaliiton tiedoissa vuonna 1945 ilmestynyt Tammen kustantama näytelmä Etsintäkuulutettu on luokiteltu jännitysnäytelmäksi. Ilmeisesti jonkinlaisena myyntikikkana kustantaja on kuitenkin merkinnyt näytelmävihkosen kanteen tiedon siitä, että yksinäytöksinen esitys on huvinäytelmä. Etsintäkuulutettu ilmestyi ensin, Puuttuva aisti -näytelmä sen jälkeen. Kummatkin tulivat uunista ulos saman vuoden aikana. Etsintäkuulutettu on näppärästi kirjoitettu, pienellä satsauksella toteutuva näytelmä. Porras läpivalaisee hienoisen ironian saattelemana ihmisluonnetta, mutta ajan hengen mukaisesti mukana on romanttinen juonikuvio. Näytelmä alkaa maalaistuvasta ja päättyy sinne. Radiosta tuvassaolijat kuulevat etsintäkuulutuksen, vaarallinen vanki on karannut, hänet on nähty jo naapurikunnassa. Pian taloon saapuu muukalainen, epäilyt heräävät. Kirsti Porras nostaa hienosti esille kaksoisolento teeman, tarkastelee ihmisen minuutta. Voisiko kuka tahansa olla sattuman oikusta rikollinen? Näytelmä kelpaisi muutamien pienien muutosten jälkeen nykyäänkin vaikkapa televisioesitykseksi, se on köyhän miehen Hitchcocia. Mielestäni on selvää, että kirjailija itse piti Etsintäkuulutettua nimenomaan jännitystarinana. Alun latautunut ilmapiiri, kiristyvä uhka ja ehkä joidenkin mielestä jopa yllättävä loppuratkaisu.

Puuttuva aisti on myös varsin kelvollinen pienoisnäytelmä, kun suhteuttaa asioita, ottaa huomioon kirjoitusajankohdan. Tässä näytelmässä tehdään murha, motiivina on keksinnön anastus.

 

Salaperäinen komisario

Kirsti Portaan luoma komisario Kanerva esiintyy kaikissa kolmessa hänen kirjoittamassaan dekkarissa. Kirjailija antaa murhatrilogiassaan niukanlaisesti tietoja Kanervasta. Komisario on keskipituinen, tummahko, pehmeäliikkeinen. Uneliaat silmät ovat fasadi, ne kätkevät tarkkoja havaintoja tekevän ammattimiehen. Nuorehko komisario tupakoi, hän on kiinnostunut sielullisista syistä, jotka johtavat rikollisiin tekoihin, murhaan. Hän tuntee maailmankirjallisuutta, käyttäytyy hienosti, mutta sosiaalisista taidoista huolimatta hän on outsider, ulkopuolinen. Viihtyy yksinäisyydessä.

Psykoanalyysin uranuurtaja Sigmund Freud, 1856-1939, tiesi, että auktoriteetin voi säilyttää parhaiten siten, että antoi mahdollisimman vähän tietoja ulkopuolisille henkilökohtaisesta elämästään. Muun muassa Freudin oppilas, kollega ja kilpailija Carl Gustav Jung sai mestarinsa torjunnan tiedustellessaan hänen näkemiään unia. Komisario Kanerva kätkeytyy Freudin tavoin. Hänen naamionsa putoaa vain muutaman kerran. ”Itserakas hölmö”, komisario tuomitsee rikkaan naisen julkkiskeräilyharrastuksen.

Silmiinpistävän kontrastin muodostaa komisarion enimmäkseen isällinen, ymmärtävä tarkkailuasenne ja hänen ikänsä. Yleensähän nuorten miesten ajatukset askartelevat reviiritaisteluissa, oman uransa nosteessa enemmän kuin kanssaihmistensä ymmärtämisessä. Hänen ainoa ystävänsä kirjailija Esko Lampinen, esiintyy kahdessa viimeisessä dekkarissa, mutta Lampinen on maailman verkoissa eikä sinisilmäisyydessään huomaa realiteetteja, ahneutta, mustasukkaisuutta, kiellettyä himoa. Komisario on älyllisesti korkeammassa sarjassa kuin ystävänsä.

 

Uhrit ja pyövelit

Laiva huusi yössä -jännärin uhri on nautinnonhaluinen rouva Erna Lind. ”Hän jättäisi miehensä ja minut, joka olen aivan samanlainen kuivettunut ja mehuton käppyrä kuin hänkin. Hän, Erna, vaatii enemmän: tulta, nuorta, polttavaa intohimoa, ihanaa täyttymystä elämänjanolleen!” Näin tilittää murhaaja tuntojaan.

Mitä nainen haluaa, kysymykseen Porras antaa suoran vastauksen kirjansa uhrin suulla: seksiä! Sivistynyt ulkokuori karisee, tiedemies surmaa palvontansa kohteen. Toisessa dekkarissa, Kuolema ateljeessa, uhri on epäsovinnainen kuvanveistäjä Asta Kari, joka ottaa nautintonsa mistä haluaa. Kuitenkin moralisti, tuomari hänessä herää, kun köyhä kiristykseen sortunut kuvataiteilija Yrjö Rauta on hankkiutumassa rahakkaaseen avioliittoon. Taidemaalari Rauta on naismaisuudessaan melkein täydellinen vastakohta Vilho Helasen, 1899-1952, luomalle dekkarisankari Kaarlo Raudalle, kovanyrkkiselle ihanteiden miehelle. Rohkea tai röyhkeä, sanavalinta on sopimusvarainen, Asta Kari joutuu Raudan surmaamaksi.

Viimeisessä salapoliisikirjassaan Porras valitsee uhriksi siistin vanhan miehen, joka saa maksaa nuoruutensa harha-askelen hengellään. Murhaaja on poikansa etuja tiikeriemon lailla puolustava nainen.

Winter ei saavu aamiaiselle -dekkari on Portaan jännäreistä paras. Muun muassa rikollinen liikemies Nyberg on kuvattu varsin uskottavasti.

Ylipäätään Kirsti Portaan dekkarit ovat varsin onnistuneita, älykkäitä kertomuksia, pienoistutkielmia kulttuuri-ihmisien elämästä.

Wsoy ei enää löytänyt tietoa ensimmäisen dekkarin painosmäärästä, kustantaja Tammi ei vastannut tiedusteluuni mitään. On kuitenkin perusteltua olettaa, että vuoden 1945 jälkeen dekkareita paremmin kävivät kaupaksi, läpäisivät julkaisukynnyksen helpommin muunlaiset kirjat kuin dekkarit.

Mielestäni Kirsti Porras ei mitenkään selvästi ole Dorothy L. Sayersin, 1893-1957, koulukuntaan kuuluva dekkaristi, vaikka Timo Kukkola hienossa kirjassaan Hornanlinnan perilliset, Wsoy 1980, näin tulkitseekin. Sayersin ensimmäinen suomennettu dekkari Murder Must Advertise ilmestyi Mainosmurha nimisenä vuonna 1938.

Seuraava suomennos tuli markkinoille vuonna -44. On selvää, että dekkarikirjallisuuden perinne, ulko- ja kotimainen, antoi Kirsti Portaalle virikkeitä. Ilmeisen kieltitaitoisena Porras oli todennäköisesti ehtinyt lukea ennen oman kirjailijauransa alkua muunkinlaista maailmankirjallisuutta, muun muassa w. Somerset Maughamin teoksia, joiden hienostunut, kyyninen atmosfääri on paljolti samanlainen kuin Portaan dekkareissa.

Kirsti Portaan dekkaritrilogia ilmestyi toisen maailmasodan melskeen aikana, miljoonia ihmisiä surmattiin, inhimillinen kärsimys oli riipaisevan puhuttelevaa. Epäilemättä Portaan komisario Kanerva tutkimuksineen antoi pakotien arjen ahdistuksesta. Samalla jännärit kutsuivat lukijansa psykologisen pohdiskelun kiehtoiin maailmoihin. Kirsti Portaan viitoittamaa jännärilinjaa jatkoi maassamme ensimmäisenä Glory Leppänen, 1901-1979.

 

Unohdettu kirjailija

Kirsti Porras muutti vuonna 1960 Helsingistä Tampereelle. Hän kuului väestörekisteriin. Viimeiset viisi vuotta Porras asui Kaukajärven lähiössä kaupungin vuokratalossa. Kuolema tavoitti lahjakkaan kirjailijan vuonna Hänen tuhkansa lepää Tampereella Kalevankankaan hautausmaan Vanhassa Muistolehdossa.

Portaan elämän viimeiset vuodet antavat vihjeen siitä, ettei kirjailija töillään saanut valkoista huvilaa meren rannalta. Ainakaan toistaiseksi hän ei ole päässyt Tampereen ev.lut. seurakunnan laatimalle listalle, johon on poimittu Kalevankankaalle haudattujen tunnettujen henkilöiden nimiä.

Viimeiset suuremmat kirjalliset työnsä Kirsti Porras teki Yleisradiolle 60-luvun alussa. Hän vaikeni kirjailijana yli 20 vuodeksi. Todellisen syyn kirjalliseen julkaisemattomuuteen tiesi vain kirjailija itse. Mutta hiljaisuus särkyy, hauta avautuu, kun tämän päivän lukija ottaa käteensä vaikkapa Portaan esikoisdekkarin Laiva huusi yössä.

 

Tänään rikoskirjallisuudessa esiintyvät rikostutkijat ovat usein eronneita, alkoholiongelmaisia ja/tai eturauhasvaivoista kärsiviä alakuloisia miehiä. Kuitenkin näiden sielunmessua suorittavien etsivien kaukainen sukulainen on vaatimaton komisario Kanerva. Rikosten Portaan askelmat jäivät dekkarikirjallisuudessa lyhyiksi, mutta pysyviksi.

 

 

 Veikko Lindroos

Runous, tähtisäteitä sumun takaa

Hän värjäsi hiuksensa mustaksi; Milla Magia. Sanansa kompastelivat toisiinsa. Mania siis armahti depiksestä tälläkin kertaa. Masennuksen alhosta, elävänä haudattu oli taas toimintaiskussa.

Joimme kahvia. Minä vahvaa, mustaa. Hän lirua.

Ei mennyt herää ikiunestaan taikatempuilla. Hyvvääpä kuuluu, hyvvääpä kuuluu. Kolautan tyhjän kupin pöytään. Gratulis ja näkemiin. Ystäväiseni?

 

Viesti Jäämereltä

Montgomeryn Pieni runotyttö: oiva luettavaa mahan täydeltä, kuten myös Sisko Ylimartimon kirjoittama elämänkerta kirjailijasta,

Tulenkantajien aikakausi, vanavesi ja jälkimainingit ovat kestofanituksen kohteeni. Elina Vaara, polkkatukka, nuori Mika Waltari oli ihastunut häneen. Elina valitsi kuitenkin lahjakkaan, nuorehkona nukkuneen Tatu Vaaskiven rinnallakulkijaksi.

Perusmanselainen Riitta Penttinen julkaisi kuluvana vuonna paikallisen Mediapinnan kautta pitkään mietintämyssyssä kehittyneen runokokoelmansa Viivatie.

Riitan teksti on elämänkerrallista, syvältä ruoppaavaa tekstiä Hän saa lukijaansa vaivattomasti yhteysillan, vaikkakin koskettavien runojen synnytys on joskus perin vaikea prosessi.

Aiemmin mainitsemani Waltari totesi, että kirjailija kirjoittaa hermoillaan.

Erään avioliiton anatomia, matkakirjeitä Norjasta; puhuttelevaa, pohdituttavaa.

Penttinen on saanut kaksi kertaa kakkossijan Pirkanmaan kirjoituskilpailussa. Hän on tehnyt nukketeatterille nukkeja, ja on myös lahjakas kuvataiteilija. Laulut kun kuolevat, kohta uudet syntyy, milloinka taas mä lauluun aihetta saan. Paula Koivuniemen esittämä, Junnun sanoittama biisi, ei jätä ainakaan meikää kylmäksi. Kunnon teksti ei veny, ei vanu eikä haalistu. Toivottavasti Riitta julkoo myöhemminkin lyriikkaa yksinäisen ihmisen pajastaan.

 

Lumottu sade – Elina Vaara

Elina Vaara, 1903-1980, julkaisi ensimmäisen runokirjansa Kallio ja meri vuonna 1924. Viimeinen runokokoelma Suru ilmestyi vuonna 1980.

Vaaran runotuotannon keskeisiä elementtejä ovat panteismi, sadunhohtoinen värikkyys; hänen runoissaan esiintyy myös tummia värejä; romanttinen idealismi tuottaa harvoin pelkästään kauniita kukkia todellisuuden usein varsin karussa maaperässä.

Elina Vaara sai Valtion kirjallisuuspalkinnon vuosina -28, -30 ja -33. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon hän sai vuonna 1948 ja Pro Finlandia- mitalin vuonna -59. Viimeiseksi julkiseksi tunnustukseksi hänen elinaikanaan jäi vuonna -68 myönnetty Aleksis Kiven palkinto.

Elina Vaara niitti laakereita myös kääntäjänä; hän suomensi muun muassa Danten Jumalaisen näytelmän ja Petracan Sonetteja Lauralla – edellisen vuonna -63 ja jälkimmäisen vuonna 1966.

Tampereella syntynyt Vaara kertoi Ritva Haavikon toimittamassa tulenkantajain haastattelussa, Kirjailijat puhuvat, SKS 1976, alkaneensa runojen kirjoittamisen jo kansakouluikäisenä; ystävänsä kanssa hän tarjosi romanttista seikkailukirjaakin kustantajalle: ”Sade ropisi kadulle ja pihan kivetykselle, kun kuulin oven kumahtavan ja Rauha juoksi luokseni sama tukeva käärö kainalossaan kuin mennessään kustantamon sisällekin.” Näin runoilija muisteli hetkeä, jolloin hänen käytännössä rohkeampi ystävänsä palasi Elinan luokse kustantajan tervehdyksen kanssa; hylkäys ja rohkaisua!

”Ahdistavaa on elämä, pientä ja kohtalotonta ilman teitä, oi tähdet ja voitollinen sinen vyö; pulmia kasautuu kuin paasia pään yli monta, kamppailla niiden alta on toivoton työ.” Ote Kaupunki ja erämaa- kokoelman, 1948, runosta Sumu.

 

Veikko Lindroos

Takapenkin taikaa

Joskus kuuli kaskun: Tohtorit eivät osaa syödä purukummia ja ajatella samanaikaisesti.

Äidinpuoleisessa suvussa on yksi tohtori. Kuoli tieliikenteessä keski-ikäisenä.

Näin enneunen. Nuori nainen souti venettä. Serkkuni makasi
kyydissä tajuttoman näköisenä.

Heittelin pieniä kiviä veneen viereen. Ei vaikutusta. Heitin ison murikan, vettä roiskahti soutajan päälle. Ei vaikutusta. Alistuin vene oli jo lähellä vastarantaa; valaistua vastarantaa?

Serkkupoika oli herätessäni elossa, ajeli kohti Uuttakaupunkia.

Menin Unkas-koiran kanssa äiteen luokse. Faaraokoirani, farkku sai makupaloja, itse hörpin vahvaa, mustaa kahvia.

Puhelin soi. Vastasin. Äidinsisko itki hysteerisenä; tieto pojan kuolemasta oli tullut.

Hautajaiset. Niiden jälkeen saatoin muorin kotiinsa.
Seinäkello kävi, oli ajassa. Kello, jota ei edes kelloseppä osannut korjata.

Sattumaa? Ehkä. Suosittelen silti Leea Virtasen kirjojen lukemista. Tutkija on kirjoittanut hienoa tekstiä; kellojutut,ajan pysähtyminen eivät ole harvinaisia tapahtumia.

Tekniikan tohtori, kirjailija Laura Lehtolan uutuuskirja Takapenkki, on sydämen viisaudella kirjoitettua vetävää tekstiä. Kliseisesti ahmin kirjan, vaikka en ole varsinaisesti mikään ah matti!

”Vaikea käsittää, miksi juuri takapenkin keskipaikka on joka jumalan autossa tällainen kupera pallura- Miten tässä maailmassa on onnistuttu kaikki muu keksimään, avaruuslennot ja aurinkokennot, mutta ei takapuolelle miellyttävää keskipaikkaa takapenkille?”

Lehtolan kirjoitusotteessa on maagista imua. Ei kuitenkaan yliluonnollista vaan varsin luonnollista. Mieleeni tulevat monet menneiden vuosien lukuromaanit; harvinaista herkkua. Kiitos kirjasta. Koskahan ne Finlandia-palkinnot jaetaankaan?

 

Veikko Lindroos

Runoilijan kohtalo – Leif Färding meni metsään

Runoilijoiden, sanataiteilijoiden kohtaloita on monenlaisia. Iloisen inspiksen vallassa kirjoitettua lyriikkaa, mutta myös surupilvestä välähtäviä elosalamoita.

Ikävä montaa eri mennyttä tapahtumaa. Riittämättömyyden musertavia tuntemuksia. Syntipukin tai sankarin kruunu tai orjantupparuaseppele..

Kaipaan edesmenneitä koiraystäviäni.

Pahin depressio menneistä suhdehylyistä, mutta mitä olisin voinut tehdä toisin? Olen mikä olen. Ihminen taustoineen, en puolijumala.

Depressio on itsen vihaamista; miksen riittänyt?

Silti myös paisteisia hetkiä, onnen oikukasta hymyä.

Ihmisen osa; muuta ei ole.

Joten kiitos kaikille elollisille, joita olen kohdannut.

V.L

 

 

Leif Färding meni metsään

 

Ruotsissa -51 syntyneen Leif Färdingin tie vei Vaasan kautta Helsinkiin, takaisin Vaasaan, jossa hän marraskuun hämärässä vuonna -83 meni metsään kuolemaan, koska ”en kykene toimimaan sielutietoisuudesta käsin, joka on synnyttänyt parhaat runoni, elämälläni ei ole enää merkitystä”.

Färding löydettiin seuraavan vuoden huhtikuussa – otsalla oli sammunut kynttilä.

 

Färding julkaisi ensimmäisen runokokelmansa Maailmaa minä rakastan vuonna 1971. ”Maa on minun rakkauteni, kaupunki himoni, kun sinä tulet, yhdistän ne auringoksi silmiesi vieraskirjaan.”

Färdingin runoilijanlaatu oli ytimeltään romanttisen hippiaatteen läpitunkema; siihen kuului itämainen uskonnollisfilosofisuus ja varsin usein kemiallinen manipulaatio huumeilla, joilla yritettiin laajentaa tajuntaa.

Auringon valovoima sokaisee silmät, valkeus muuttuu katsojalle kipeäksi pimeydeksi.

 

Färding julkaisi eläessään neljä kokoelmaa, jotka koottiin Seitsemän vuoden runot kokoelmaa; viimeinen, Aivan kuin ihminen kuuntelisi ilmestyi -84 hänen kuolemansa jälkeen.

 

Hänen tuotantonsa alun valoisuus, vaatimaton ilo muuttuu yksinäisyyden karvaaksi tuntemukseksi, sivullisuudeksi.

 

Levoton oksa, keinuva sydän kokoelma ilmestyi neljän vuoden hiljaisuuden jälkeen; se enteili jo luopumisen tielle lähtöä. ”Samurai, koko ajan kuoleman kanssa vastakkain ja juuri siksi hän näkee hetken, kun se on runsaimmillaan. Sillä vain koko ajan kuoleman kohdaten tajuaa elmämän rikkauden.” Arjessa ihminen turtuu, tulee henkisesti luutuneeksi, osittain jopa kuolleeksi; hengenvaaran kokeminen säpsähdyttää, aistit virkoavat, kokee ja ymmärtää kauneuden, ne oikeat todella tärkeät asiat tässä hälinän ja turhan kiiruhtamisen maailmassa. Mutta hän joka kokee kuoleman läsnäolon alituisesti – hän tottuu siihenkin, vaara muuttuu rutiiniksi ja esteeksi henkiselle kasvulle.

 

Runoilija Leif Färding oli uskollinen ihanteelleen; koska psyykkiseen optimismiin ei riittänyt energiaa hän sammutti vapaaehtoisesti elämänliekkinsä. Jälkiviisas en halua olla, mutta ehkä yhteys työväenliikkeen runoilijoihin olisi tuonut tuikitärkeän yhteisöllisyyden tunteen onnettomalle runoilijalle. Kukaan meistä ei ole kiveä, tarvitsemme tukea, ymmärrystä; sanalla sanoen toveruuden tuntua.

 

Veikko Lindroos

Meitä ammutaan!

Sisällämme asuvat kärttyinen unimyssymies, ja sokea povari Kulunut korttipakka, tyytymättömyys. Juhlan jälkeinen aamu, mutta hanimus, linnunlaulussa oli rattoisaa.

Nopeasti kiitävät hetket, Geronimo ja Muisku-koira.

Ajan harppi välähti, pakka hajosi. Silti kannatti elää.

 

Meitä ammutaan!

 

Kirjailija Erkki Lepokorpi, 1930-2001, syntyi ja kuoli Tampereella. Hänen kirjoissaan kotikaupunki on vahvasti mukana. Kirjojen maailma on tekijänsä näköinen, hänen sielunmaisemaansa peilaava. Henkilökohtaisista kokemuksista kumpuava kerronta on konstailematonta kuvausta ihmisistä, joiden juuret ovat maan, kaupungin ja korttelin historiassa. Vaikka kirjailija ei sorru selittelemisen pitsikirjoitukseen, täytetekstiin, niin henkilöiden ratkaisut, sanallinen viestintä pohjautuu menneisyyteen, kaupungin ja suvun, ystävien ja tuttavien henkilöhistoriaan. Lepokorpea kiinnostikin menneisyys, erityisesti Tampere vuonna 1918 ja sen jälkeen. Sisällisodan tapahtumat, sen heijastusvaikutukset, sivuvaikutukset nyt-hetkeen, tulevaisuuteen. Hänen tuotantonsa on laajempi kuin Väinö Linnan, mutta mitään valtakunnan viisasta hänestä ei kuitenkaan koskaan leivottu. Erkki Lepokorpi oli kirjailijana ammattimies, tarinaniskijä ja muistojen tallentaja. Työläiskirjailija, jota askarruttivat muun muassa suuret, maailmaa ja pienen ihmisen elämää muuttavat aatteet ja niiden inflaatio. Mikro- ja makrokosmoksen integraatio, kontrasti ja kitka. Sopeutuminen ja sopeutumattomuus; tämän ristitulen ja mahdollisuuden paineessa kirjojen henkilöistä monet kutsuvat kemiallisen manipulaation, alkoholin avuksi. Humalahakuisten miesten puheet ovat ronskeja, seksistisiäkin, mutta kyynisyyden takana piilottelevat ne herkemmät tunteet, kaipuu kodin lämpöön, paluun mahdollisuus kadotettuun paratiisiin, luvattuun maahan. Toiset saavat uuden tilaisuuden, toiset eivät. Lepokorven viimeiseksi julkaistuksi romaaniksi jääneen Urkuparvelta pudonneen uusi tuleminen, Wsoy 1992, katu-uskottavuuden karumman puolen edustajaksi pudonnut kanttori-urkuri palaa, mutta satuileva Kenkätehtailija tuhoutuu.

Muusikoiden elämää kuvaavassa kirjassa Keikat, 1967, kohtaamme levottomia, omaa onneaan tavoittelevia soittajia. ”Et sä mitään työkses tee, sen kun vaan soittelet ja ajelet pikkuautolla pitkin Suomea…”

Muusikoiden työtä vähättelevä ulkopuolisen kommentti nousee esille huumoriin puettuna, mutta se ei peitä kipeyttä, jonka ymmärtämättömyys kuulijalle aiheutti.

Kipuilevia ihmsiä ovat myös Jumalauta meitä ammutaan -kirjan, Gummerus 1972, kolme päähenkilöä. He ovat kaupungien ja ympäristökuntien valtalehden varjossa työtään tekeviä, onnen ja onnettomuuden välissä tasapainoilevia miehiä. Työväenlehden ilmoitushankkijoita rassaa lehtikuoleman uhka sekä halveksivat sanonnat siitä, että Kansan Sanomat on vain Aamusanoman lisälehti. Ilmoituspäällikkö Jussi Kuusivuori on ylipainoinen, rapakuntoinen. Omat elintavat huolettavat, yhteiskuntailmaston pinnallistuminen tuo stressiä ja hän haluaa päästä eroon myös kynäilijän maineesta. Nousta ”oikeaksi kirjailijaksi”. Kuusivuori, ainakin osittainen kirjailijan omakuva, on kiinnostunut Tampereen valtaukseen vuonna 1918 liittyneistä tapahtumista.

Kirja päättyy onnellisten tähtien alla, perinteiden rikkaus tuo jalansijaa, jatkuvuutta. Työväenlehti saa jatkoaikaa, Kuusivuori tilaisuuden keskittyä kirjailemiseen kokonaisvaltaisemmin. Keskittymisen virtaan paneutuu Lepokorpi itsekin tämän kirjan ilmestymisen jälkeen. Hänen painavimmat, syvällä seilaavat pääteoksensa alkoivat konkretisoitua. Työmiehen perhe sai kirjallisen muistomerkkinsä.

Lepokorven trilogian ensimmäinen osa Käy ruusutkin kukkimaan tuli uunista ulos vuonna 1977, Rautakoura ja Pulmunen kolme vuotta myöhemmin ja viimeinen osa Lasikuisti vuonna 1982. Trilogia on sarja vaikuttavia otoksi kuuden vuosikymmenen ajalta.

 

Linnan ja Viidan seuraaja

Kirjailija Erkki Lepokorpi oli omalla tavallaan Väinö Linnan ja Lauri Viidan seuraaja. Edeltäjiensä purevan ironian sijaan hän käyttää suoraa, vakavaa tai rosnkia kommentointia. Lauri Viita Moreenissa, 1950: ”Poliisi tuli, näki ja potkaisi.” Näin betonimylläri muotoili Julius Caesarin tulin, näin, voitin lauseen uuteen kuosiin. Erkki Lepokorpi, Jumalauta meitä ammutaan: ”Olisi annettava todenmukainen kuva työväenluokan petturipäälliköistä ja heidän aiheuttamistaan tapahtumista.”

 

Erkki Lepokorven tuotanto on mielenkiintoinen tutkimuskohde kaikille historiasta kiinnostuneille lukijoille. Hänen kirjojensa sivuilla menneisyys herää eloon. Boheemit, ei aina niin kovinkaan huolettomat soittajat, menneiden aikojen puurtajat, heidän jälkikasvunsa sekä lukuisat muut kirjailijan luomat, tallentamat henkilöhahmot ovat eläviä, värikkäitä ja kiintoisia kirjallisia tuttavuuksia. Lepokorpi onnistui valottamaan omasta näkökulmastaa omaa aikaansa, vanavettään mestarillisella tavalla.

 

Wsoy ei enää löytänyt tietoa Lepokorven kirjojen myyntiluvuista. Kalle Päätalon tapaista painosten kuningasta hänestä ei kuitenkaan tullut, mutta Tampereella hänet tunnettiin, tunnustettiin. Kaupungin kirjallisuuspalkinto hänelle myönnettiin neljä kertaa. Onkin kiintoisaa pohtia muun muassa sitä, miksi joitain kirjoja löytyy ”kaikkien” kirjahyllystä, ja miksi moni laadukas, ammattitaidolla tehty teos vaipuu unholaan nopeasti?

Toisaalta osa elämän kiehtovuutta syntyy juuri siitä, että ennustamisen taito, puhumattakaan täydestä varmuudesta, on perin vaikea asia.

Puhelinsoitto ev.lut.seurakunnan arkistoon toi esille mielenkiintoisia detaljeja. Kirjailija siirtyi yksivuotiaana isänsä mukana väestörekisteriin. Takaisin seurakuntaan hän palasi vuoden 1948 joulukuussa. Samassa kuussa hän astui myös avioliiton satamaan. Tuon ajan lainsäädännön mukaan hän oli alaikäinen, logiisesti ajatellen hän olisi tarvinnut holhoojan, elossa olevan äitinsä kirjallisen suostumuksen myös kirkon yhteyteen paluuseensa, mutta tähän kysymykseeni en löytänyt vastausta. Rippikoulun hän oli kuitenkin suorittanut jossain vaiheessa, mutta ajankohdasta ei löytynyt dokumenttia. Vaikka ennustaminen on vaikeaa, niin veikkaan, että jos kirjailija Lepokorpi olisi nyt keskuudessamme, hän löytyisi Vasemmistoliiton riveistä.

 

Veikko Lindroos

 

 

Erkki Lepokorven julkaistut romaanit:

…kivi kädessä, 1965

Keikat, 1967

Hatkat, 1969

Jumalauta meitä ammutaan, 1972

Käy ruusutkin kukkimaan, 1977

Rautakoura ja Pulmunen, 1980

Lasikuisti, 1980

Sanoivat Urpon sammuneen, 1983

Pure messinkiä, 1984

Urkuparvelta pudonneen uusi tuleminen, 1992

Postia unohduksen yöstä

Pään pyykkikone pyörii, linkoaa. Jäljelle jää enimmäkseen kauniita muistoja. Minä vihaan sinua lause unohtuu. Viha on rakkautta. Sellaisia olemme.

Unohdan, haluan unohtaa omat suusammakkoni, vaikkakin sammakko on kaunis eläin.

Olihan meillä rakkautta, kiitos! Ja kuka tietää kaiken, kaiketi joku luulee tietävänsä.

Mutta hyvä näin, kuunella menneen kuiskeet.

Veikko Lindroos

 

Postia unohduksen yöstä

 

Eila Pennanen, 1916-1994, syntyi ja kuoli Tampereella.

Hän oli monipuolinen kulttuurivaikuttaja, jonka pajasta ilmestyi 36 teosta. Esseekokoelmia, romaaneja,radiokuunnelmia ja yksi runokokoelma.

Hän myös suomensi korkelaatuisia teoksia.

Kiitos harhaluulosta -runoteos ilmestyi vuonna 1970.

Kirjailija kertoi teoksen takakannessa alkaneensa kirjoittaa runoja vuotta aiemmin, kun hän käänsi filosofi Bertrand Russelin elämänkertaa. Tämän käännöstyön raskaus keveni runoihin, joissa ihmiselämän monimuotoisuus nousee lukulampun paljastavaan valoon. Runot ovat nostalgisia, kertovat menetyksistä, vanaveteen jääneistä päivistä, jotka eivät koskaan palaa. Pennasen runot ovat lämpimiä ja on valitettavaa, ettei hän julkaissut myöhemmin lyyriikkaa kokoelmien muodossa.

”Nyton mökki, (vaikka Katepal ei kasva ruohoa) saderopisee, sitä sopii kuunnella, istuskella, katsella ikkunasta ulos.

Menit pois. Väsyit vekseleihin, krapulaan, ahdistukseen. Ihmisten heikkoon rakkauteen.

Olisit jäänyt. Kävisit mökissä.”

 

Esseiden mestarikirjoittaja

 

Kirjailija Eila Pennasen päätyönä pidetään Tampere-triologiaa, joka ilmestyi vuosien 1971-73 aikana; Himmun rakkaudet, Koreuden tähden, ja Ruusuköynnös.

Pennasen ensimmäinen romaani Ennen sotaa oli nuoruus, tuli uunista ulos vuonna 1942. Viimeiseksi julkaistuksi romaaniksi jäi Tyttölapsi, 1992.

 

Itse pidän eniten Eila Pennasen esseistä. Hänen kolme kokoelmaansa ovat kuin autiosaareen kätketty aarrearkku. Jo puolimatkan krouvin ohittaneelle lukijalle esseet antavat mukavaa ajankulua, lohdutusta ja pähkinöitä purtavaksi. Hänen esseensä kertovat klassikoista, jotka ovat nykyhetken arvottamisessa jääneet unohduksen yöhön. On onnekasta, että nyt-hetken metelin takana odottavat hyvää luettavaa kaipaavaa esseekokoelmat Tunnustelua, 1965, Kirjailijatar ja hänen miehensä, 1982, sekä Luettua, läheistä, 1990.

Pennanen tulkitsee lämmöllä, suurella ymmärryksellä muun muassa Kalle Päätalon ja Joel Lehtosen tuotantoa. Esseisti oli sitoutunut elämässään henkiseen kehitykseen, hänellä oli varaa myöntää, että oli julkonut Joel Lehtosesta täysin sopimattoman analyysin. Tällaiseen tunnustukseen kykenee vain hän, kenellä on suuri sydän ja sielu.

Eila Pennasen esseissä valotetaan Virginia Woolfin, Minna Canthin, Tito Collianderin, Mauri Sariolan, Rex Stoutin ja monen muun painavaa, syvällä seilaavaa kirjallista tuotantoa. Tamperelaisista kirjailijoista, kulttuurivaikuttajista Eila Pennanen on ehkä kaikkein syvällisin, lukijaan puhutteluyhteyden saavuttanut tekstin tuottaja.

 

Veikko Lindroos

Kirja, jota Kekkonenkin kehui

Suden uhmaa hehkuvat silmät; kuunvaloa kaivosta.

Äkkiä poika, joka joskus olin, kysyy: Kuinka voit.

Loittonee. Jaksellaan huudan tyhjyyteen. Samassa kuulen lähestyvän bussin ääneen- V.L

 

SAMULI PARONEN – HUONE PUUTALOSSA

 

Kirjailija Samuli Paronen, 1917-1974, julkaisi esikoisromaaninsa Kesä Aataminkylässä 47-vuotiaana. Ennen esikoisromaaninsa julkituloa Paronen työskenteli sekalaisissa aputöissä, muun muassa rakennuksilla ja kaivoksessa; ehtipä tehdä muutaman reissun mermiehenäkin. Todenäköisesti hänen kirjoitusharrastuksensa on alkanut hapuilevina yritelminä viimeistään 50-luvulla, mutta hänen kokemuksensa mukaan raskasta työtä tekevän on melkein mahdotonta kirjoittaa mitään julkaisukelpoista.

Samuli Parosen kirjoissa kantavat teemat ovat asunnottomuus, työttömyys tai työ, jota tehdään vailla suurempaa intoa. Hänen kirjojensa ihmiset ovat lähinnä tyyppejä, ja kirjoitustyyli on pohdiskelevaa, välillä ilkeänkin ironista ja itseään toistavaa. Kirjoissa käytävä dialogi on alistunutta, painavaakin, mutta toisaalta epäuskottavaa; elämän, toisien ihnmisten painamien puheet ovat harvoin filosofisia, syvältäluotaavia ja usein pinnallisia, kaikkea raadollista alatyyliin kommentoivia.

Hän vaihtoi työpaikkaa usein, ja onkin kummastuttavaa, miksi hän ei luonut merimiehen ammatista koko elämänsä pituista ammattiuraa. Näin käyden olisi ehkä maamme varsin niukka ja köyhä merimieskirjallisuus rikastunut ainakin muutamalla opuksella. Pitkänmatkan valtamerilaivat olisivat tarjonneet rauhallisiakin hetkiä, jolloin olisi ollut aikaa miettiä ja tehdä muistiinpanoja.

Paronen solmi avioliiton 20-vuotiaana itseään kaksikymmentä yksi vuotta vanhemman vuokraemäntänsä kanssa. Avioliitto kesti enemmän tai vähemmän natisevana vuoteen -74 saakka, jolloin monien vaivojen runtelema kirjailija menehtyi keuhkosyöpään.

Miksi Paronen valitsi elämänkumppanikseen itseään huomattavasti vanhemman naisen, joka tiettävästi oli psyykkisesti epävakaa, Parosen kirjallisia töitä terrorisoiva ihminen.

Syytä avioliiton solmimiseen ja sen kestämiseen on mahdoton tietää. Paronen menetti sisällisodan jälkimainingeissa isänsä, ja äitikin kuoli pojan ollessa vasta todellisen elämän kynnyksellä. Ehkä Aino oli juuri sitä mitä hän kaipasi; dominoiva, epävakaudestaan huolimatta arkipäivän realiteetit tajuava äitihahmo. On myös muistettava, että Paronen oli tavallaan juureton kulkija, tuleva vaimo loi ehkä petollistakin kuvaa turvallisuudesta.

Paronen oli ihmisarka, alemmuudentunnoista kärsivä ihminen, tästä psyykkisesta vammasta hän ei toipunut koskaan, ja vanhempaa vuokraemäntää oli helpompi lähestyä miehenä kuin omaikäisiä neitoja, joilta olisi saattanu saada kirvelevät rukkaset. On huomioitava sekin seikka, että Samulin ja Ainon liitto jäi lapsettomaksi. On perusteltua olettaa, että raskas työ ja vaimon lisäksi lapset olisivat luoneet lopullisen sordinon Parosen kirjailijahaaveille. Ehkä parilla oli yhteinen sopimus lapsettomuudesta, ehkä lastensaanti oli vanhenevalle Ainolle jo biologisista syistä mahdottomuus.

 

KIRJA, JOTA KEKKONENKIN KEHUI

 

Huone puutalossa ilmestyi vuonna -71, ja se oli Parosen kirjoista kuudes. Tässä vaiheessa Samuli Paronen oli jo ammattikirjailija, kritiikin ylistämä ja apurahoin palkittu; valtion kirjallisuuspalkinto kaksi vuotta aiemmin, mutta sairaudet ja rahahuolet pitivät häntä yhä pihdeissään.

Huone puutalossa kirjan ihmiset ovat, näkökulmasta riippuen, myötätuntoa herättäviä yhteiskunnan uhreja tai saamatonta roskasakkia, mutta kirjailijan hieman etääntynyt myötätunto on epäilemättä heidän puolellaan, ja juuri yömajojen asukit, kausityöläiset ja työttömät ja sairaat kirjailija parhaiten tunsi omien kokemustensa perusteella.

Kirjan henkilöitä ovat muun muassa Topi, Jussi, Viki, Elma, Rauha sekä Uuno, ja Vesa-poika, joka menettää rentustelevan isänsä onettomuuden johdosta, ja joka osoittautuu myös raadolliseksi keinoksi kahmia rahaa omaan pussiinsa.

Kirja kertoo pohjalla olevista ihmisistä, jotka ovat vahvempiensa mielivallan uhreja. Kirja kertoo samaa, minkä Pentti Saarikoski ilmaisi muutamalla säkeellä: ”Rikas rikasta rakastaa, köyhä köyhää vihaa.”

Kirja tuo myös ajattomia kysymyksiä lukijan eteen: Missä muualla voi olla kuin siellä, missä jo on? Onko yksilöllisyyttä olemassakaan, ovatko ihmiset vain eräänlainen hyönteislaji? Itseään pettävä ihminen teeskentelee peilillekin ja rahattoman on vaikea tulla edes itsensä kanssa toimeen. ”Kunnolliset” ihmiset ovat lähinnä ideaalin irvikuvia: ”Elämä on uni, Elma sanoi. Ja unien saumakohdista näkyy todellisuus, minä sanoin.”

 

Huone puutalossa romaani on tummasta väristään huolimatta selviytymistarina; tiedostamaton itsesuojeluvaisto saa kirjan ajelehtivat, heitteillä olevat ihmiset kohti uutta aamua, vaikka kokemus kertoo heille, että uusi päivä on entisen kaltainen, mutta sanomattakin alitajunnoissa lymyävä toivo auttaa jaksamaan, viemään elämän kipinää tulevaisuutta kohden.

 

Tästä kirjasta Samuli Paronen sai korkeinta mahdollista kritiikkiä, myönteistä kritiikkiä. Itse tasavallan presidentti Urho Kekkonen sanoi Suomen Kuvalehdessä painavan mielipiteensä kirjasta. UKK oli monista velvollisuuksistaan huolimatta aina kiinnostunut asioiden todellisesta laidasta, hyvästä kirjallisuudesta. Ja Huone puutalossa on omalla tavallaan luettavan hyvä kirja; Parosen tuotannossa se sijoittuu epäilemättä aivan kärkipäähän.

Parosta lukiessa mieleen nousee toinen köyhistä olosuhteista noussut kirjailija – Väinö Linna. Heidän persoonallisuudestaan johtuen heidän elämänsä ja kirjallinen tuotantonsa muodostuivat melkoisen erilaisiksi. Väinö Linna sai rahan ja maineen, Paronen jo varhain pysyvän ihmisarkuuden, joka sai hänet pysymään piilossa silloinkin, kun esiintulosta, julkisuuteen tulosta olisi ollut riihikuivallakin mitattua hyötyä hänen elämälleen. Paronen kuoli suhteellisen tuntemattomana, vielä tuntemattomampi hän on tänään, mutta vaikka hänen kirjoistaan ei tulevaisuudessakaan mitään myyntimenestyksiä tulisi niin aina on uusia lukijoita, jotka löytävät hänen tuotantonsa uudelleen. Parosen kirjat ovat painava osa suomalaista kirjallisuuden historiaa.

 

Veikko Lindroos

 

Samuli Parosen tuotanto:

Kesä Aataminkylässä, 1964.

Kuollismaantie, 1967.

Lallinkorven leip. 1968.

Tämä on huone 8, 1969.

Kaivos, 1970.

Huone puutalossa, 1971.

Laiva, 1972.

Kapina, 1973.

Kortteeri, 1974.

Maailma on sana, 1974.

Testamentti, 1999.

Sota ja satu

Eppu Nuotion uutuusdekkarit, suosittelen. Kesä on lukuaikaa. On mukava palata klassikoidenkin pariin.

Lukeminen on ajankulua, viihdettä, viisautta. Kaukana kavala maailma.

Mutta mukavahan täällä on keikkua..

 

SOTA JA SATU

 

Ensimmäisen sotakirjan lukaisin mummolassa; löysin kannettoman, kellastuneen kirjan vintiltä. Mummon toisen aviomiehen peruja. Tuomas oli sotavuodet kaatumatautinsa tähden varastokessuna – vai oliko hän ylikersantti? Lukumies joka tapauksessa. Mummo luki vain lehtiä. Hänen kuoltuaan käsiini ajautui hänen saamansa lahjakirja; Hellaakosken runoja. Ajan tavan mukaan sivut olivat kiinni eikä mummo ollut käyttänyt paperiveistä – runoilijat – mitä lie homonisteja!

Lukaisin tuon sotaromskun hetkessä ja sen jälkeen otin velipojan ilmakiväärin ja ammuskelin pellola näkyviä vihollisia – heinäkuhilaita.

 

Kaupunkiin palattuani aloin uppoutua lukemisen suhteen pitkäksi aikaa pelkästään sotakirjoihin. Seikkailua ja satuahan ne olivat henkselinkokoiselle pojalle, mutta Eino Hosian kirjoitama Tuliholvin alla kuljetti minut sodan karmaisevaan todellisuuteen. Lukuvaikutelmaa syvensi ja tehosti tietenkin se, että Eino Hosiakin kaatui sotatantereella.

 

7o-luvulla keskiolutbaarit ilmestyivät kaupunkikuvaan ja niissä tapasin monenlaista väkeä. Vielä silloin sodan rintamamiehenä kokeneita oli asiakaskunnassa melkoisesti; Suomessakin oltiin vapautumassa raatamiskeskeisestä todellisuudesta viihteelle – ainakin sitä yritettiin ja olut oli monelle matkalippu satumaahan.

 

Niihin aikoihin sotakirjoja tuupattiin markkinoille vaikkakin jotkut sotapolven jälkeläiset sotivat vanhempiaan vastaan kyseenalaistaen tai jopa syyllistäen omat vanhempansa sotavuosien osallistumisesta. Tietenkin nämä muka radikaalit hiljenivät saavutettuaan itselleen vankan viran; muuttuivat yhteiskunnan rakenteita lujittavaksi ja uutta nuorisoa vastustaviksi kuten meille kaikille lähes poikkeuksetta käy.

 

Sodan viihteellistäminen on keino ansaita rahaa, mutta sota satuna on kaukana todellisuudesta. Tosiasiahan on se, että hyvin kirjoitetuja sotakirjoja on todella vähän. Useimpien mielestä Väinö Linnan Tuntematon sotilas on se ainoa oikea kotimainen sotaromsku. Rokka ja Kariluoto kumppaneineen elävät ja voivat hyvin tämänkin päivän lukijoiden sydämissä. Tietenkin olisi ollut mahtava asia, jos Linna olisi kuvaillut päähenkilöidensä elämää jatko-osassa; sodan jälkeisiä ihmissuhteita, työntekoa, yhteiskunnan atmosfääriä. Pelkoja, toiveita, todellisuutta. Kenestä tuli sodan jälkeen metallimies, raksadunari, viljelijä tai johtaja, yrittäjä?

 

Sotaveteraaneja ei ole keskuudessamme kohta yhden yhtäkään. Ei fyysisesti, mutta esimerkiksi kirjojen ansiosta he elävät takuulla niin kauan kuin tämän maapallon vieterissä vetoa riittää. Ehkä se paras viime sotiamme kuvaava kirja on vielä kirjoittamatta? Toivoa ainakin sopii, sillä uskon, että Tuntematonta sotilastakin paremman romskun joku pystyy kirjoittamaan.

 

Veikko Lindroos

Miehiä ja naisia, joiden muisto ei unohdu

Turvakoti psykoottisille satutädeille, jotka näkevät olemattomia asemiehiä ikkunansa takana; heille sanavaltaa! Paratiisihotelli puumanaisille ja murjottaville miehille! Ok. Mutta ennen ei ollut pelkästään satuilevia kameleontteja, oli miehiä ja naisia, joiden muisto ei unohdu.

UNOHDETTU LOTTA Radistina sodassa

Irja Virtanen: Kenttäharmaita naisia, Tammi 2006

 

Tämä ainutlaatuinen, vahvasti omaelämänkerrallinen romaani ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1956; ensimmäinen painos myytiin nopeasti loppuun, mutta kirjailijan suorasanaisuuden vuoksi, menestyksestä huolimatta, kustantaja ei uskaltautunut julkaisemaan lisäpainoksia.

Nyt, kun kirjan julkaisemisesta on kulunut yli 50 vuotta, voi vain todeta, että Kenttäharmaita naisia on kirjoitettu erittäin sujuvasti, kirja on naisen vastine Väinö Linnan Tuntematon sotilas -kirjasta. Teos tuo vakuuttavasti nykylukijan tajuntaan lottien työn, paljastaa totuuden myytin ja alatyylisten vihjailuiden takaa. Teoksen henkilöhahmot ovat lihaa ja verta; mikro- ja makrokosmos kohtaavat. Suurten historiallisten tapahtumien sisällä ja keskiössä ihmiset elivät henkilökohtaista, pyyteiden ja halujen, ongelmien ja toiveiden värittämää elämäänsä.

Samalla he myös suorittivat usein vaikeaa tehtäväänsä, ja tämä kirja on ihmisenkokoinen, elävä muistomerkki usein unohduksen yöhön sysätyille lotille.

 

Irja Virtanen, 1921-2005, debytoi kirjailijana jo vuotta ennen Kenttäharmaiden naisten ilmestymistä; vuonna -55 hän julkaisi novellikokoelman Vaivainen kaikki kokee. Virtanen oli monipuolinen kirjoittaja; kuuden romaanin lisäksi hän kirjoitti muun muassa kirja-arvosteluja.

 

Kritiikin kannukset

 

Kun Kenttäharmaita naisia -teos ilmestyi ensimmäisen kerran, upposivat Toini Havu piikikkäät sanakannukset syvälle kirjailijan sydämeen: ”Koko kirja on yhtä seisovaa tyventä, jota katkovat vain typerät lemmenseikat ja tylsät pikku pirskeet. — Kirjan objektiivisuutta taas häiritsee sen koko lottatyötä kohtaan osoittama karsaus.” Kirjailija vastasi Helsingin Sanomien arvovaltaiselle kriitikolle varsin terävästi, mutta se ei auttanut, uutta painosta tästä kirjasta sai odottaa yli puoli vuosisataa.

Toini Havuhan yritti aiemmin tyrmätä Väinö Linnan sotaromaanin, ja voi vain pahoitella sitä, ettei Irja Virtasen teos saanut aikanaan, eikä ole saanut vieläkään, sitä tunnustusta, mikä sille epäilemättä kuuluisi.

 

Vakavaa viihdettä

 

Kirjan päähenkilö, helsinkiläisylioppilas Ulla Rantala hakeutuu koulutuksen kautta radistilotaksi Itä-Karjalaan. Vuosi on 1942. ”Kaksi viikkoa oli kulunut Ullan tulosta. Oli jo siirrytty elokuun puolelle. Marjatta ja hän olivat nyt samassa työvuorossa. Radioasemalla päivystettiin lomien vuoksi kolmessa vuorossa: kuusi tuntia työtä ja kaksitoista tuntia vapaata. Se oli tiukka tahti ja univelka alkoi jo painostaa. — Tässä esikunnassa elettiin varsin mukavasti. Lokomobiili jauhoi alhaalla rannassa sähköä, joten kenenkään ei tarvinnut tuhrata alkeellisten, mutta silti romanttisten, öljyvaloneuvojen kanssa. Elämänmenokin solui arkista uomaa niin kuin jossain kotirintaman varuskunnassa. — Tytöt askaroivat tavanmukaisesti: kunnostivat vaatteitaan ja kirjoittelivat kirjeitä. Niin kotista ja arkista kuin olikin, tuli sentään sukkela tunne kun muisti, että rintamalinja kulki tuolla, ei kovinkaan etäällä. Matala tykistön jylinä muistutti siitä ajoittain möyrytessään.”

Sota oli painostavana todellisuutena alati läsnä, mutta silti nuorten elämä kurkotti kohti elämää kuin voikukka asfalttikolosta. Kriitikko Toini Havun paheksuma elämännälkä on ilahduttavaa, se kertoo tulevaisuuden uskosta, toivosta, jota ilman ihmisen on vaikea elää.

Kirjan henkilöt ovat varsin uskottavia; Ulla Rantalan lottatovereista esiin nousevat ronski, aina hyväntuulinen ja pärjäävä Lahja Puska, kevytmielinen, hienosteleva Hanna Hurme, jonka tähden eräs kapteeni ampuu itsensä. Mukana värikkäässä henkilögalleriassa ovat muun muassa runoileva pastori, tiedemiesparoni, majuri Tarkka, joka yllätti lomallaan saksalaisen sotilaan vaimonsa luota. Kaiken kaikkiaan sota-ajan elämä piirtyy lukijan silmien eteen elävänä, hiukan surumielisenäkin, mutta aina huomiseen katsovana, janoavana.

Ulla Rantala kokee hieman epämiellyttävän seikkailun ukkomiessotilaan kanssa, avioituu myöhemmin luutnantti Mäkipuron kanssa, mutta tuore aviomies menehtyy taistelukentälle. Tulevaisuuden usko jää elämään suhteen lyhyydestä huolimatta, sillä Ulla on tullut raskaaksi.

Kirja on vahva kuvaus poikkeusajan ihmisistä; asemasodan aikana partio katoaa jäljettömiin, ihmiselon arvaamattomuus on alati läsnä, ja asemasota päättyy, kun vihollisen suurhyökkäys alkaa.

Irja Virtasen teos on helppolukuista ja juonenkuljetus soluu sujuvasti eteenpäin; lukukokemus on osittain viihteellinenkin, mutta silti todentuntuinen, sillä kirjailija pani paperille omia kokemuksiaan. Sotaa ja rakkautta. Arkisia ihmissuhdeongelmia, ihmisenä olemisen arvoitus, idealismi ja monesti kova ja kylmä todellisuus. Virtasen kirja on sota-aikaa kuvaavien teosten kärkiluokkaa.

 

Veikko Lindroos

Pin It on Pinterest