Aidosti paikallinen jo vuodesta 1975
Jakelu: Hervanta, Kaukajärvi, Lukonmäki, Messukylä, Hallila, Vuores

Runous, tähtisäteitä sumun takaa

Hän värjäsi hiuksensa mustaksi; Milla Magia. Sanansa kompastelivat toisiinsa. Mania siis armahti depiksestä tälläkin kertaa. Masennuksen alhosta, elävänä haudattu oli taas toimintaiskussa.

Joimme kahvia. Minä vahvaa, mustaa. Hän lirua.

Ei mennyt herää ikiunestaan taikatempuilla. Hyvvääpä kuuluu, hyvvääpä kuuluu. Kolautan tyhjän kupin pöytään. Gratulis ja näkemiin. Ystäväiseni?

 

Viesti Jäämereltä

Montgomeryn Pieni runotyttö: oiva luettavaa mahan täydeltä, kuten myös Sisko Ylimartimon kirjoittama elämänkerta kirjailijasta,

Tulenkantajien aikakausi, vanavesi ja jälkimainingit ovat kestofanituksen kohteeni. Elina Vaara, polkkatukka, nuori Mika Waltari oli ihastunut häneen. Elina valitsi kuitenkin lahjakkaan, nuorehkona nukkuneen Tatu Vaaskiven rinnallakulkijaksi.

Perusmanselainen Riitta Penttinen julkaisi kuluvana vuonna paikallisen Mediapinnan kautta pitkään mietintämyssyssä kehittyneen runokokoelmansa Viivatie.

Riitan teksti on elämänkerrallista, syvältä ruoppaavaa tekstiä Hän saa lukijaansa vaivattomasti yhteysillan, vaikkakin koskettavien runojen synnytys on joskus perin vaikea prosessi.

Aiemmin mainitsemani Waltari totesi, että kirjailija kirjoittaa hermoillaan.

Erään avioliiton anatomia, matkakirjeitä Norjasta; puhuttelevaa, pohdituttavaa.

Penttinen on saanut kaksi kertaa kakkossijan Pirkanmaan kirjoituskilpailussa. Hän on tehnyt nukketeatterille nukkeja, ja on myös lahjakas kuvataiteilija. Laulut kun kuolevat, kohta uudet syntyy, milloinka taas mä lauluun aihetta saan. Paula Koivuniemen esittämä, Junnun sanoittama biisi, ei jätä ainakaan meikää kylmäksi. Kunnon teksti ei veny, ei vanu eikä haalistu. Toivottavasti Riitta julkoo myöhemminkin lyriikkaa yksinäisen ihmisen pajastaan.

 

Lumottu sade – Elina Vaara

Elina Vaara, 1903-1980, julkaisi ensimmäisen runokirjansa Kallio ja meri vuonna 1924. Viimeinen runokokoelma Suru ilmestyi vuonna 1980.

Vaaran runotuotannon keskeisiä elementtejä ovat panteismi, sadunhohtoinen värikkyys; hänen runoissaan esiintyy myös tummia värejä; romanttinen idealismi tuottaa harvoin pelkästään kauniita kukkia todellisuuden usein varsin karussa maaperässä.

Elina Vaara sai Valtion kirjallisuuspalkinnon vuosina -28, -30 ja -33. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon hän sai vuonna 1948 ja Pro Finlandia- mitalin vuonna -59. Viimeiseksi julkiseksi tunnustukseksi hänen elinaikanaan jäi vuonna -68 myönnetty Aleksis Kiven palkinto.

Elina Vaara niitti laakereita myös kääntäjänä; hän suomensi muun muassa Danten Jumalaisen näytelmän ja Petracan Sonetteja Lauralla – edellisen vuonna -63 ja jälkimmäisen vuonna 1966.

Tampereella syntynyt Vaara kertoi Ritva Haavikon toimittamassa tulenkantajain haastattelussa, Kirjailijat puhuvat, SKS 1976, alkaneensa runojen kirjoittamisen jo kansakouluikäisenä; ystävänsä kanssa hän tarjosi romanttista seikkailukirjaakin kustantajalle: ”Sade ropisi kadulle ja pihan kivetykselle, kun kuulin oven kumahtavan ja Rauha juoksi luokseni sama tukeva käärö kainalossaan kuin mennessään kustantamon sisällekin.” Näin runoilija muisteli hetkeä, jolloin hänen käytännössä rohkeampi ystävänsä palasi Elinan luokse kustantajan tervehdyksen kanssa; hylkäys ja rohkaisua!

”Ahdistavaa on elämä, pientä ja kohtalotonta ilman teitä, oi tähdet ja voitollinen sinen vyö; pulmia kasautuu kuin paasia pään yli monta, kamppailla niiden alta on toivoton työ.” Ote Kaupunki ja erämaa- kokoelman, 1948, runosta Sumu.

 

Veikko Lindroos

Takapenkin taikaa

Joskus kuuli kaskun: Tohtorit eivät osaa syödä purukummia ja ajatella samanaikaisesti.

Äidinpuoleisessa suvussa on yksi tohtori. Kuoli tieliikenteessä keski-ikäisenä.

Näin enneunen. Nuori nainen souti venettä. Serkkuni makasi
kyydissä tajuttoman näköisenä.

Heittelin pieniä kiviä veneen viereen. Ei vaikutusta. Heitin ison murikan, vettä roiskahti soutajan päälle. Ei vaikutusta. Alistuin vene oli jo lähellä vastarantaa; valaistua vastarantaa?

Serkkupoika oli herätessäni elossa, ajeli kohti Uuttakaupunkia.

Menin Unkas-koiran kanssa äiteen luokse. Faaraokoirani, farkku sai makupaloja, itse hörpin vahvaa, mustaa kahvia.

Puhelin soi. Vastasin. Äidinsisko itki hysteerisenä; tieto pojan kuolemasta oli tullut.

Hautajaiset. Niiden jälkeen saatoin muorin kotiinsa.
Seinäkello kävi, oli ajassa. Kello, jota ei edes kelloseppä osannut korjata.

Sattumaa? Ehkä. Suosittelen silti Leea Virtasen kirjojen lukemista. Tutkija on kirjoittanut hienoa tekstiä; kellojutut,ajan pysähtyminen eivät ole harvinaisia tapahtumia.

Tekniikan tohtori, kirjailija Laura Lehtolan uutuuskirja Takapenkki, on sydämen viisaudella kirjoitettua vetävää tekstiä. Kliseisesti ahmin kirjan, vaikka en ole varsinaisesti mikään ah matti!

”Vaikea käsittää, miksi juuri takapenkin keskipaikka on joka jumalan autossa tällainen kupera pallura- Miten tässä maailmassa on onnistuttu kaikki muu keksimään, avaruuslennot ja aurinkokennot, mutta ei takapuolelle miellyttävää keskipaikkaa takapenkille?”

Lehtolan kirjoitusotteessa on maagista imua. Ei kuitenkaan yliluonnollista vaan varsin luonnollista. Mieleeni tulevat monet menneiden vuosien lukuromaanit; harvinaista herkkua. Kiitos kirjasta. Koskahan ne Finlandia-palkinnot jaetaankaan?

 

Veikko Lindroos

Runoilijan kohtalo – Leif Färding meni metsään

Runoilijoiden, sanataiteilijoiden kohtaloita on monenlaisia. Iloisen inspiksen vallassa kirjoitettua lyriikkaa, mutta myös surupilvestä välähtäviä elosalamoita.

Ikävä montaa eri mennyttä tapahtumaa. Riittämättömyyden musertavia tuntemuksia. Syntipukin tai sankarin kruunu tai orjantupparuaseppele..

Kaipaan edesmenneitä koiraystäviäni.

Pahin depressio menneistä suhdehylyistä, mutta mitä olisin voinut tehdä toisin? Olen mikä olen. Ihminen taustoineen, en puolijumala.

Depressio on itsen vihaamista; miksen riittänyt?

Silti myös paisteisia hetkiä, onnen oikukasta hymyä.

Ihmisen osa; muuta ei ole.

Joten kiitos kaikille elollisille, joita olen kohdannut.

V.L

 

 

Leif Färding meni metsään

 

Ruotsissa -51 syntyneen Leif Färdingin tie vei Vaasan kautta Helsinkiin, takaisin Vaasaan, jossa hän marraskuun hämärässä vuonna -83 meni metsään kuolemaan, koska ”en kykene toimimaan sielutietoisuudesta käsin, joka on synnyttänyt parhaat runoni, elämälläni ei ole enää merkitystä”.

Färding löydettiin seuraavan vuoden huhtikuussa – otsalla oli sammunut kynttilä.

 

Färding julkaisi ensimmäisen runokokelmansa Maailmaa minä rakastan vuonna 1971. ”Maa on minun rakkauteni, kaupunki himoni, kun sinä tulet, yhdistän ne auringoksi silmiesi vieraskirjaan.”

Färdingin runoilijanlaatu oli ytimeltään romanttisen hippiaatteen läpitunkema; siihen kuului itämainen uskonnollisfilosofisuus ja varsin usein kemiallinen manipulaatio huumeilla, joilla yritettiin laajentaa tajuntaa.

Auringon valovoima sokaisee silmät, valkeus muuttuu katsojalle kipeäksi pimeydeksi.

 

Färding julkaisi eläessään neljä kokoelmaa, jotka koottiin Seitsemän vuoden runot kokoelmaa; viimeinen, Aivan kuin ihminen kuuntelisi ilmestyi -84 hänen kuolemansa jälkeen.

 

Hänen tuotantonsa alun valoisuus, vaatimaton ilo muuttuu yksinäisyyden karvaaksi tuntemukseksi, sivullisuudeksi.

 

Levoton oksa, keinuva sydän kokoelma ilmestyi neljän vuoden hiljaisuuden jälkeen; se enteili jo luopumisen tielle lähtöä. ”Samurai, koko ajan kuoleman kanssa vastakkain ja juuri siksi hän näkee hetken, kun se on runsaimmillaan. Sillä vain koko ajan kuoleman kohdaten tajuaa elmämän rikkauden.” Arjessa ihminen turtuu, tulee henkisesti luutuneeksi, osittain jopa kuolleeksi; hengenvaaran kokeminen säpsähdyttää, aistit virkoavat, kokee ja ymmärtää kauneuden, ne oikeat todella tärkeät asiat tässä hälinän ja turhan kiiruhtamisen maailmassa. Mutta hän joka kokee kuoleman läsnäolon alituisesti – hän tottuu siihenkin, vaara muuttuu rutiiniksi ja esteeksi henkiselle kasvulle.

 

Runoilija Leif Färding oli uskollinen ihanteelleen; koska psyykkiseen optimismiin ei riittänyt energiaa hän sammutti vapaaehtoisesti elämänliekkinsä. Jälkiviisas en halua olla, mutta ehkä yhteys työväenliikkeen runoilijoihin olisi tuonut tuikitärkeän yhteisöllisyyden tunteen onnettomalle runoilijalle. Kukaan meistä ei ole kiveä, tarvitsemme tukea, ymmärrystä; sanalla sanoen toveruuden tuntua.

 

Veikko Lindroos

Meitä ammutaan!

Sisällämme asuvat kärttyinen unimyssymies, ja sokea povari Kulunut korttipakka, tyytymättömyys. Juhlan jälkeinen aamu, mutta hanimus, linnunlaulussa oli rattoisaa.

Nopeasti kiitävät hetket, Geronimo ja Muisku-koira.

Ajan harppi välähti, pakka hajosi. Silti kannatti elää.

 

Meitä ammutaan!

 

Kirjailija Erkki Lepokorpi, 1930-2001, syntyi ja kuoli Tampereella. Hänen kirjoissaan kotikaupunki on vahvasti mukana. Kirjojen maailma on tekijänsä näköinen, hänen sielunmaisemaansa peilaava. Henkilökohtaisista kokemuksista kumpuava kerronta on konstailematonta kuvausta ihmisistä, joiden juuret ovat maan, kaupungin ja korttelin historiassa. Vaikka kirjailija ei sorru selittelemisen pitsikirjoitukseen, täytetekstiin, niin henkilöiden ratkaisut, sanallinen viestintä pohjautuu menneisyyteen, kaupungin ja suvun, ystävien ja tuttavien henkilöhistoriaan. Lepokorpea kiinnostikin menneisyys, erityisesti Tampere vuonna 1918 ja sen jälkeen. Sisällisodan tapahtumat, sen heijastusvaikutukset, sivuvaikutukset nyt-hetkeen, tulevaisuuteen. Hänen tuotantonsa on laajempi kuin Väinö Linnan, mutta mitään valtakunnan viisasta hänestä ei kuitenkaan koskaan leivottu. Erkki Lepokorpi oli kirjailijana ammattimies, tarinaniskijä ja muistojen tallentaja. Työläiskirjailija, jota askarruttivat muun muassa suuret, maailmaa ja pienen ihmisen elämää muuttavat aatteet ja niiden inflaatio. Mikro- ja makrokosmoksen integraatio, kontrasti ja kitka. Sopeutuminen ja sopeutumattomuus; tämän ristitulen ja mahdollisuuden paineessa kirjojen henkilöistä monet kutsuvat kemiallisen manipulaation, alkoholin avuksi. Humalahakuisten miesten puheet ovat ronskeja, seksistisiäkin, mutta kyynisyyden takana piilottelevat ne herkemmät tunteet, kaipuu kodin lämpöön, paluun mahdollisuus kadotettuun paratiisiin, luvattuun maahan. Toiset saavat uuden tilaisuuden, toiset eivät. Lepokorven viimeiseksi julkaistuksi romaaniksi jääneen Urkuparvelta pudonneen uusi tuleminen, Wsoy 1992, katu-uskottavuuden karumman puolen edustajaksi pudonnut kanttori-urkuri palaa, mutta satuileva Kenkätehtailija tuhoutuu.

Muusikoiden elämää kuvaavassa kirjassa Keikat, 1967, kohtaamme levottomia, omaa onneaan tavoittelevia soittajia. ”Et sä mitään työkses tee, sen kun vaan soittelet ja ajelet pikkuautolla pitkin Suomea…”

Muusikoiden työtä vähättelevä ulkopuolisen kommentti nousee esille huumoriin puettuna, mutta se ei peitä kipeyttä, jonka ymmärtämättömyys kuulijalle aiheutti.

Kipuilevia ihmsiä ovat myös Jumalauta meitä ammutaan -kirjan, Gummerus 1972, kolme päähenkilöä. He ovat kaupungien ja ympäristökuntien valtalehden varjossa työtään tekeviä, onnen ja onnettomuuden välissä tasapainoilevia miehiä. Työväenlehden ilmoitushankkijoita rassaa lehtikuoleman uhka sekä halveksivat sanonnat siitä, että Kansan Sanomat on vain Aamusanoman lisälehti. Ilmoituspäällikkö Jussi Kuusivuori on ylipainoinen, rapakuntoinen. Omat elintavat huolettavat, yhteiskuntailmaston pinnallistuminen tuo stressiä ja hän haluaa päästä eroon myös kynäilijän maineesta. Nousta ”oikeaksi kirjailijaksi”. Kuusivuori, ainakin osittainen kirjailijan omakuva, on kiinnostunut Tampereen valtaukseen vuonna 1918 liittyneistä tapahtumista.

Kirja päättyy onnellisten tähtien alla, perinteiden rikkaus tuo jalansijaa, jatkuvuutta. Työväenlehti saa jatkoaikaa, Kuusivuori tilaisuuden keskittyä kirjailemiseen kokonaisvaltaisemmin. Keskittymisen virtaan paneutuu Lepokorpi itsekin tämän kirjan ilmestymisen jälkeen. Hänen painavimmat, syvällä seilaavat pääteoksensa alkoivat konkretisoitua. Työmiehen perhe sai kirjallisen muistomerkkinsä.

Lepokorven trilogian ensimmäinen osa Käy ruusutkin kukkimaan tuli uunista ulos vuonna 1977, Rautakoura ja Pulmunen kolme vuotta myöhemmin ja viimeinen osa Lasikuisti vuonna 1982. Trilogia on sarja vaikuttavia otoksi kuuden vuosikymmenen ajalta.

 

Linnan ja Viidan seuraaja

Kirjailija Erkki Lepokorpi oli omalla tavallaan Väinö Linnan ja Lauri Viidan seuraaja. Edeltäjiensä purevan ironian sijaan hän käyttää suoraa, vakavaa tai rosnkia kommentointia. Lauri Viita Moreenissa, 1950: ”Poliisi tuli, näki ja potkaisi.” Näin betonimylläri muotoili Julius Caesarin tulin, näin, voitin lauseen uuteen kuosiin. Erkki Lepokorpi, Jumalauta meitä ammutaan: ”Olisi annettava todenmukainen kuva työväenluokan petturipäälliköistä ja heidän aiheuttamistaan tapahtumista.”

 

Erkki Lepokorven tuotanto on mielenkiintoinen tutkimuskohde kaikille historiasta kiinnostuneille lukijoille. Hänen kirjojensa sivuilla menneisyys herää eloon. Boheemit, ei aina niin kovinkaan huolettomat soittajat, menneiden aikojen puurtajat, heidän jälkikasvunsa sekä lukuisat muut kirjailijan luomat, tallentamat henkilöhahmot ovat eläviä, värikkäitä ja kiintoisia kirjallisia tuttavuuksia. Lepokorpi onnistui valottamaan omasta näkökulmastaa omaa aikaansa, vanavettään mestarillisella tavalla.

 

Wsoy ei enää löytänyt tietoa Lepokorven kirjojen myyntiluvuista. Kalle Päätalon tapaista painosten kuningasta hänestä ei kuitenkaan tullut, mutta Tampereella hänet tunnettiin, tunnustettiin. Kaupungin kirjallisuuspalkinto hänelle myönnettiin neljä kertaa. Onkin kiintoisaa pohtia muun muassa sitä, miksi joitain kirjoja löytyy ”kaikkien” kirjahyllystä, ja miksi moni laadukas, ammattitaidolla tehty teos vaipuu unholaan nopeasti?

Toisaalta osa elämän kiehtovuutta syntyy juuri siitä, että ennustamisen taito, puhumattakaan täydestä varmuudesta, on perin vaikea asia.

Puhelinsoitto ev.lut.seurakunnan arkistoon toi esille mielenkiintoisia detaljeja. Kirjailija siirtyi yksivuotiaana isänsä mukana väestörekisteriin. Takaisin seurakuntaan hän palasi vuoden 1948 joulukuussa. Samassa kuussa hän astui myös avioliiton satamaan. Tuon ajan lainsäädännön mukaan hän oli alaikäinen, logiisesti ajatellen hän olisi tarvinnut holhoojan, elossa olevan äitinsä kirjallisen suostumuksen myös kirkon yhteyteen paluuseensa, mutta tähän kysymykseeni en löytänyt vastausta. Rippikoulun hän oli kuitenkin suorittanut jossain vaiheessa, mutta ajankohdasta ei löytynyt dokumenttia. Vaikka ennustaminen on vaikeaa, niin veikkaan, että jos kirjailija Lepokorpi olisi nyt keskuudessamme, hän löytyisi Vasemmistoliiton riveistä.

 

Veikko Lindroos

 

 

Erkki Lepokorven julkaistut romaanit:

…kivi kädessä, 1965

Keikat, 1967

Hatkat, 1969

Jumalauta meitä ammutaan, 1972

Käy ruusutkin kukkimaan, 1977

Rautakoura ja Pulmunen, 1980

Lasikuisti, 1980

Sanoivat Urpon sammuneen, 1983

Pure messinkiä, 1984

Urkuparvelta pudonneen uusi tuleminen, 1992

Postia unohduksen yöstä

Pään pyykkikone pyörii, linkoaa. Jäljelle jää enimmäkseen kauniita muistoja. Minä vihaan sinua lause unohtuu. Viha on rakkautta. Sellaisia olemme.

Unohdan, haluan unohtaa omat suusammakkoni, vaikkakin sammakko on kaunis eläin.

Olihan meillä rakkautta, kiitos! Ja kuka tietää kaiken, kaiketi joku luulee tietävänsä.

Mutta hyvä näin, kuunella menneen kuiskeet.

Veikko Lindroos

 

Postia unohduksen yöstä

 

Eila Pennanen, 1916-1994, syntyi ja kuoli Tampereella.

Hän oli monipuolinen kulttuurivaikuttaja, jonka pajasta ilmestyi 36 teosta. Esseekokoelmia, romaaneja,radiokuunnelmia ja yksi runokokoelma.

Hän myös suomensi korkelaatuisia teoksia.

Kiitos harhaluulosta -runoteos ilmestyi vuonna 1970.

Kirjailija kertoi teoksen takakannessa alkaneensa kirjoittaa runoja vuotta aiemmin, kun hän käänsi filosofi Bertrand Russelin elämänkertaa. Tämän käännöstyön raskaus keveni runoihin, joissa ihmiselämän monimuotoisuus nousee lukulampun paljastavaan valoon. Runot ovat nostalgisia, kertovat menetyksistä, vanaveteen jääneistä päivistä, jotka eivät koskaan palaa. Pennasen runot ovat lämpimiä ja on valitettavaa, ettei hän julkaissut myöhemmin lyyriikkaa kokoelmien muodossa.

”Nyton mökki, (vaikka Katepal ei kasva ruohoa) saderopisee, sitä sopii kuunnella, istuskella, katsella ikkunasta ulos.

Menit pois. Väsyit vekseleihin, krapulaan, ahdistukseen. Ihmisten heikkoon rakkauteen.

Olisit jäänyt. Kävisit mökissä.”

 

Esseiden mestarikirjoittaja

 

Kirjailija Eila Pennasen päätyönä pidetään Tampere-triologiaa, joka ilmestyi vuosien 1971-73 aikana; Himmun rakkaudet, Koreuden tähden, ja Ruusuköynnös.

Pennasen ensimmäinen romaani Ennen sotaa oli nuoruus, tuli uunista ulos vuonna 1942. Viimeiseksi julkaistuksi romaaniksi jäi Tyttölapsi, 1992.

 

Itse pidän eniten Eila Pennasen esseistä. Hänen kolme kokoelmaansa ovat kuin autiosaareen kätketty aarrearkku. Jo puolimatkan krouvin ohittaneelle lukijalle esseet antavat mukavaa ajankulua, lohdutusta ja pähkinöitä purtavaksi. Hänen esseensä kertovat klassikoista, jotka ovat nykyhetken arvottamisessa jääneet unohduksen yöhön. On onnekasta, että nyt-hetken metelin takana odottavat hyvää luettavaa kaipaavaa esseekokoelmat Tunnustelua, 1965, Kirjailijatar ja hänen miehensä, 1982, sekä Luettua, läheistä, 1990.

Pennanen tulkitsee lämmöllä, suurella ymmärryksellä muun muassa Kalle Päätalon ja Joel Lehtosen tuotantoa. Esseisti oli sitoutunut elämässään henkiseen kehitykseen, hänellä oli varaa myöntää, että oli julkonut Joel Lehtosesta täysin sopimattoman analyysin. Tällaiseen tunnustukseen kykenee vain hän, kenellä on suuri sydän ja sielu.

Eila Pennasen esseissä valotetaan Virginia Woolfin, Minna Canthin, Tito Collianderin, Mauri Sariolan, Rex Stoutin ja monen muun painavaa, syvällä seilaavaa kirjallista tuotantoa. Tamperelaisista kirjailijoista, kulttuurivaikuttajista Eila Pennanen on ehkä kaikkein syvällisin, lukijaan puhutteluyhteyden saavuttanut tekstin tuottaja.

 

Veikko Lindroos

Kirja, jota Kekkonenkin kehui

Suden uhmaa hehkuvat silmät; kuunvaloa kaivosta.

Äkkiä poika, joka joskus olin, kysyy: Kuinka voit.

Loittonee. Jaksellaan huudan tyhjyyteen. Samassa kuulen lähestyvän bussin ääneen- V.L

 

SAMULI PARONEN – HUONE PUUTALOSSA

 

Kirjailija Samuli Paronen, 1917-1974, julkaisi esikoisromaaninsa Kesä Aataminkylässä 47-vuotiaana. Ennen esikoisromaaninsa julkituloa Paronen työskenteli sekalaisissa aputöissä, muun muassa rakennuksilla ja kaivoksessa; ehtipä tehdä muutaman reissun mermiehenäkin. Todenäköisesti hänen kirjoitusharrastuksensa on alkanut hapuilevina yritelminä viimeistään 50-luvulla, mutta hänen kokemuksensa mukaan raskasta työtä tekevän on melkein mahdotonta kirjoittaa mitään julkaisukelpoista.

Samuli Parosen kirjoissa kantavat teemat ovat asunnottomuus, työttömyys tai työ, jota tehdään vailla suurempaa intoa. Hänen kirjojensa ihmiset ovat lähinnä tyyppejä, ja kirjoitustyyli on pohdiskelevaa, välillä ilkeänkin ironista ja itseään toistavaa. Kirjoissa käytävä dialogi on alistunutta, painavaakin, mutta toisaalta epäuskottavaa; elämän, toisien ihnmisten painamien puheet ovat harvoin filosofisia, syvältäluotaavia ja usein pinnallisia, kaikkea raadollista alatyyliin kommentoivia.

Hän vaihtoi työpaikkaa usein, ja onkin kummastuttavaa, miksi hän ei luonut merimiehen ammatista koko elämänsä pituista ammattiuraa. Näin käyden olisi ehkä maamme varsin niukka ja köyhä merimieskirjallisuus rikastunut ainakin muutamalla opuksella. Pitkänmatkan valtamerilaivat olisivat tarjonneet rauhallisiakin hetkiä, jolloin olisi ollut aikaa miettiä ja tehdä muistiinpanoja.

Paronen solmi avioliiton 20-vuotiaana itseään kaksikymmentä yksi vuotta vanhemman vuokraemäntänsä kanssa. Avioliitto kesti enemmän tai vähemmän natisevana vuoteen -74 saakka, jolloin monien vaivojen runtelema kirjailija menehtyi keuhkosyöpään.

Miksi Paronen valitsi elämänkumppanikseen itseään huomattavasti vanhemman naisen, joka tiettävästi oli psyykkisesti epävakaa, Parosen kirjallisia töitä terrorisoiva ihminen.

Syytä avioliiton solmimiseen ja sen kestämiseen on mahdoton tietää. Paronen menetti sisällisodan jälkimainingeissa isänsä, ja äitikin kuoli pojan ollessa vasta todellisen elämän kynnyksellä. Ehkä Aino oli juuri sitä mitä hän kaipasi; dominoiva, epävakaudestaan huolimatta arkipäivän realiteetit tajuava äitihahmo. On myös muistettava, että Paronen oli tavallaan juureton kulkija, tuleva vaimo loi ehkä petollistakin kuvaa turvallisuudesta.

Paronen oli ihmisarka, alemmuudentunnoista kärsivä ihminen, tästä psyykkisesta vammasta hän ei toipunut koskaan, ja vanhempaa vuokraemäntää oli helpompi lähestyä miehenä kuin omaikäisiä neitoja, joilta olisi saattanu saada kirvelevät rukkaset. On huomioitava sekin seikka, että Samulin ja Ainon liitto jäi lapsettomaksi. On perusteltua olettaa, että raskas työ ja vaimon lisäksi lapset olisivat luoneet lopullisen sordinon Parosen kirjailijahaaveille. Ehkä parilla oli yhteinen sopimus lapsettomuudesta, ehkä lastensaanti oli vanhenevalle Ainolle jo biologisista syistä mahdottomuus.

 

KIRJA, JOTA KEKKONENKIN KEHUI

 

Huone puutalossa ilmestyi vuonna -71, ja se oli Parosen kirjoista kuudes. Tässä vaiheessa Samuli Paronen oli jo ammattikirjailija, kritiikin ylistämä ja apurahoin palkittu; valtion kirjallisuuspalkinto kaksi vuotta aiemmin, mutta sairaudet ja rahahuolet pitivät häntä yhä pihdeissään.

Huone puutalossa kirjan ihmiset ovat, näkökulmasta riippuen, myötätuntoa herättäviä yhteiskunnan uhreja tai saamatonta roskasakkia, mutta kirjailijan hieman etääntynyt myötätunto on epäilemättä heidän puolellaan, ja juuri yömajojen asukit, kausityöläiset ja työttömät ja sairaat kirjailija parhaiten tunsi omien kokemustensa perusteella.

Kirjan henkilöitä ovat muun muassa Topi, Jussi, Viki, Elma, Rauha sekä Uuno, ja Vesa-poika, joka menettää rentustelevan isänsä onettomuuden johdosta, ja joka osoittautuu myös raadolliseksi keinoksi kahmia rahaa omaan pussiinsa.

Kirja kertoo pohjalla olevista ihmisistä, jotka ovat vahvempiensa mielivallan uhreja. Kirja kertoo samaa, minkä Pentti Saarikoski ilmaisi muutamalla säkeellä: ”Rikas rikasta rakastaa, köyhä köyhää vihaa.”

Kirja tuo myös ajattomia kysymyksiä lukijan eteen: Missä muualla voi olla kuin siellä, missä jo on? Onko yksilöllisyyttä olemassakaan, ovatko ihmiset vain eräänlainen hyönteislaji? Itseään pettävä ihminen teeskentelee peilillekin ja rahattoman on vaikea tulla edes itsensä kanssa toimeen. ”Kunnolliset” ihmiset ovat lähinnä ideaalin irvikuvia: ”Elämä on uni, Elma sanoi. Ja unien saumakohdista näkyy todellisuus, minä sanoin.”

 

Huone puutalossa romaani on tummasta väristään huolimatta selviytymistarina; tiedostamaton itsesuojeluvaisto saa kirjan ajelehtivat, heitteillä olevat ihmiset kohti uutta aamua, vaikka kokemus kertoo heille, että uusi päivä on entisen kaltainen, mutta sanomattakin alitajunnoissa lymyävä toivo auttaa jaksamaan, viemään elämän kipinää tulevaisuutta kohden.

 

Tästä kirjasta Samuli Paronen sai korkeinta mahdollista kritiikkiä, myönteistä kritiikkiä. Itse tasavallan presidentti Urho Kekkonen sanoi Suomen Kuvalehdessä painavan mielipiteensä kirjasta. UKK oli monista velvollisuuksistaan huolimatta aina kiinnostunut asioiden todellisesta laidasta, hyvästä kirjallisuudesta. Ja Huone puutalossa on omalla tavallaan luettavan hyvä kirja; Parosen tuotannossa se sijoittuu epäilemättä aivan kärkipäähän.

Parosta lukiessa mieleen nousee toinen köyhistä olosuhteista noussut kirjailija – Väinö Linna. Heidän persoonallisuudestaan johtuen heidän elämänsä ja kirjallinen tuotantonsa muodostuivat melkoisen erilaisiksi. Väinö Linna sai rahan ja maineen, Paronen jo varhain pysyvän ihmisarkuuden, joka sai hänet pysymään piilossa silloinkin, kun esiintulosta, julkisuuteen tulosta olisi ollut riihikuivallakin mitattua hyötyä hänen elämälleen. Paronen kuoli suhteellisen tuntemattomana, vielä tuntemattomampi hän on tänään, mutta vaikka hänen kirjoistaan ei tulevaisuudessakaan mitään myyntimenestyksiä tulisi niin aina on uusia lukijoita, jotka löytävät hänen tuotantonsa uudelleen. Parosen kirjat ovat painava osa suomalaista kirjallisuuden historiaa.

 

Veikko Lindroos

 

Samuli Parosen tuotanto:

Kesä Aataminkylässä, 1964.

Kuollismaantie, 1967.

Lallinkorven leip. 1968.

Tämä on huone 8, 1969.

Kaivos, 1970.

Huone puutalossa, 1971.

Laiva, 1972.

Kapina, 1973.

Kortteeri, 1974.

Maailma on sana, 1974.

Testamentti, 1999.

Sota ja satu

Eppu Nuotion uutuusdekkarit, suosittelen. Kesä on lukuaikaa. On mukava palata klassikoidenkin pariin.

Lukeminen on ajankulua, viihdettä, viisautta. Kaukana kavala maailma.

Mutta mukavahan täällä on keikkua..

 

SOTA JA SATU

 

Ensimmäisen sotakirjan lukaisin mummolassa; löysin kannettoman, kellastuneen kirjan vintiltä. Mummon toisen aviomiehen peruja. Tuomas oli sotavuodet kaatumatautinsa tähden varastokessuna – vai oliko hän ylikersantti? Lukumies joka tapauksessa. Mummo luki vain lehtiä. Hänen kuoltuaan käsiini ajautui hänen saamansa lahjakirja; Hellaakosken runoja. Ajan tavan mukaan sivut olivat kiinni eikä mummo ollut käyttänyt paperiveistä – runoilijat – mitä lie homonisteja!

Lukaisin tuon sotaromskun hetkessä ja sen jälkeen otin velipojan ilmakiväärin ja ammuskelin pellola näkyviä vihollisia – heinäkuhilaita.

 

Kaupunkiin palattuani aloin uppoutua lukemisen suhteen pitkäksi aikaa pelkästään sotakirjoihin. Seikkailua ja satuahan ne olivat henkselinkokoiselle pojalle, mutta Eino Hosian kirjoitama Tuliholvin alla kuljetti minut sodan karmaisevaan todellisuuteen. Lukuvaikutelmaa syvensi ja tehosti tietenkin se, että Eino Hosiakin kaatui sotatantereella.

 

7o-luvulla keskiolutbaarit ilmestyivät kaupunkikuvaan ja niissä tapasin monenlaista väkeä. Vielä silloin sodan rintamamiehenä kokeneita oli asiakaskunnassa melkoisesti; Suomessakin oltiin vapautumassa raatamiskeskeisestä todellisuudesta viihteelle – ainakin sitä yritettiin ja olut oli monelle matkalippu satumaahan.

 

Niihin aikoihin sotakirjoja tuupattiin markkinoille vaikkakin jotkut sotapolven jälkeläiset sotivat vanhempiaan vastaan kyseenalaistaen tai jopa syyllistäen omat vanhempansa sotavuosien osallistumisesta. Tietenkin nämä muka radikaalit hiljenivät saavutettuaan itselleen vankan viran; muuttuivat yhteiskunnan rakenteita lujittavaksi ja uutta nuorisoa vastustaviksi kuten meille kaikille lähes poikkeuksetta käy.

 

Sodan viihteellistäminen on keino ansaita rahaa, mutta sota satuna on kaukana todellisuudesta. Tosiasiahan on se, että hyvin kirjoitetuja sotakirjoja on todella vähän. Useimpien mielestä Väinö Linnan Tuntematon sotilas on se ainoa oikea kotimainen sotaromsku. Rokka ja Kariluoto kumppaneineen elävät ja voivat hyvin tämänkin päivän lukijoiden sydämissä. Tietenkin olisi ollut mahtava asia, jos Linna olisi kuvaillut päähenkilöidensä elämää jatko-osassa; sodan jälkeisiä ihmissuhteita, työntekoa, yhteiskunnan atmosfääriä. Pelkoja, toiveita, todellisuutta. Kenestä tuli sodan jälkeen metallimies, raksadunari, viljelijä tai johtaja, yrittäjä?

 

Sotaveteraaneja ei ole keskuudessamme kohta yhden yhtäkään. Ei fyysisesti, mutta esimerkiksi kirjojen ansiosta he elävät takuulla niin kauan kuin tämän maapallon vieterissä vetoa riittää. Ehkä se paras viime sotiamme kuvaava kirja on vielä kirjoittamatta? Toivoa ainakin sopii, sillä uskon, että Tuntematonta sotilastakin paremman romskun joku pystyy kirjoittamaan.

 

Veikko Lindroos

Miehiä ja naisia, joiden muisto ei unohdu

Turvakoti psykoottisille satutädeille, jotka näkevät olemattomia asemiehiä ikkunansa takana; heille sanavaltaa! Paratiisihotelli puumanaisille ja murjottaville miehille! Ok. Mutta ennen ei ollut pelkästään satuilevia kameleontteja, oli miehiä ja naisia, joiden muisto ei unohdu.

UNOHDETTU LOTTA Radistina sodassa

Irja Virtanen: Kenttäharmaita naisia, Tammi 2006

 

Tämä ainutlaatuinen, vahvasti omaelämänkerrallinen romaani ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1956; ensimmäinen painos myytiin nopeasti loppuun, mutta kirjailijan suorasanaisuuden vuoksi, menestyksestä huolimatta, kustantaja ei uskaltautunut julkaisemaan lisäpainoksia.

Nyt, kun kirjan julkaisemisesta on kulunut yli 50 vuotta, voi vain todeta, että Kenttäharmaita naisia on kirjoitettu erittäin sujuvasti, kirja on naisen vastine Väinö Linnan Tuntematon sotilas -kirjasta. Teos tuo vakuuttavasti nykylukijan tajuntaan lottien työn, paljastaa totuuden myytin ja alatyylisten vihjailuiden takaa. Teoksen henkilöhahmot ovat lihaa ja verta; mikro- ja makrokosmos kohtaavat. Suurten historiallisten tapahtumien sisällä ja keskiössä ihmiset elivät henkilökohtaista, pyyteiden ja halujen, ongelmien ja toiveiden värittämää elämäänsä.

Samalla he myös suorittivat usein vaikeaa tehtäväänsä, ja tämä kirja on ihmisenkokoinen, elävä muistomerkki usein unohduksen yöhön sysätyille lotille.

 

Irja Virtanen, 1921-2005, debytoi kirjailijana jo vuotta ennen Kenttäharmaiden naisten ilmestymistä; vuonna -55 hän julkaisi novellikokoelman Vaivainen kaikki kokee. Virtanen oli monipuolinen kirjoittaja; kuuden romaanin lisäksi hän kirjoitti muun muassa kirja-arvosteluja.

 

Kritiikin kannukset

 

Kun Kenttäharmaita naisia -teos ilmestyi ensimmäisen kerran, upposivat Toini Havu piikikkäät sanakannukset syvälle kirjailijan sydämeen: ”Koko kirja on yhtä seisovaa tyventä, jota katkovat vain typerät lemmenseikat ja tylsät pikku pirskeet. — Kirjan objektiivisuutta taas häiritsee sen koko lottatyötä kohtaan osoittama karsaus.” Kirjailija vastasi Helsingin Sanomien arvovaltaiselle kriitikolle varsin terävästi, mutta se ei auttanut, uutta painosta tästä kirjasta sai odottaa yli puoli vuosisataa.

Toini Havuhan yritti aiemmin tyrmätä Väinö Linnan sotaromaanin, ja voi vain pahoitella sitä, ettei Irja Virtasen teos saanut aikanaan, eikä ole saanut vieläkään, sitä tunnustusta, mikä sille epäilemättä kuuluisi.

 

Vakavaa viihdettä

 

Kirjan päähenkilö, helsinkiläisylioppilas Ulla Rantala hakeutuu koulutuksen kautta radistilotaksi Itä-Karjalaan. Vuosi on 1942. ”Kaksi viikkoa oli kulunut Ullan tulosta. Oli jo siirrytty elokuun puolelle. Marjatta ja hän olivat nyt samassa työvuorossa. Radioasemalla päivystettiin lomien vuoksi kolmessa vuorossa: kuusi tuntia työtä ja kaksitoista tuntia vapaata. Se oli tiukka tahti ja univelka alkoi jo painostaa. — Tässä esikunnassa elettiin varsin mukavasti. Lokomobiili jauhoi alhaalla rannassa sähköä, joten kenenkään ei tarvinnut tuhrata alkeellisten, mutta silti romanttisten, öljyvaloneuvojen kanssa. Elämänmenokin solui arkista uomaa niin kuin jossain kotirintaman varuskunnassa. — Tytöt askaroivat tavanmukaisesti: kunnostivat vaatteitaan ja kirjoittelivat kirjeitä. Niin kotista ja arkista kuin olikin, tuli sentään sukkela tunne kun muisti, että rintamalinja kulki tuolla, ei kovinkaan etäällä. Matala tykistön jylinä muistutti siitä ajoittain möyrytessään.”

Sota oli painostavana todellisuutena alati läsnä, mutta silti nuorten elämä kurkotti kohti elämää kuin voikukka asfalttikolosta. Kriitikko Toini Havun paheksuma elämännälkä on ilahduttavaa, se kertoo tulevaisuuden uskosta, toivosta, jota ilman ihmisen on vaikea elää.

Kirjan henkilöt ovat varsin uskottavia; Ulla Rantalan lottatovereista esiin nousevat ronski, aina hyväntuulinen ja pärjäävä Lahja Puska, kevytmielinen, hienosteleva Hanna Hurme, jonka tähden eräs kapteeni ampuu itsensä. Mukana värikkäässä henkilögalleriassa ovat muun muassa runoileva pastori, tiedemiesparoni, majuri Tarkka, joka yllätti lomallaan saksalaisen sotilaan vaimonsa luota. Kaiken kaikkiaan sota-ajan elämä piirtyy lukijan silmien eteen elävänä, hiukan surumielisenäkin, mutta aina huomiseen katsovana, janoavana.

Ulla Rantala kokee hieman epämiellyttävän seikkailun ukkomiessotilaan kanssa, avioituu myöhemmin luutnantti Mäkipuron kanssa, mutta tuore aviomies menehtyy taistelukentälle. Tulevaisuuden usko jää elämään suhteen lyhyydestä huolimatta, sillä Ulla on tullut raskaaksi.

Kirja on vahva kuvaus poikkeusajan ihmisistä; asemasodan aikana partio katoaa jäljettömiin, ihmiselon arvaamattomuus on alati läsnä, ja asemasota päättyy, kun vihollisen suurhyökkäys alkaa.

Irja Virtasen teos on helppolukuista ja juonenkuljetus soluu sujuvasti eteenpäin; lukukokemus on osittain viihteellinenkin, mutta silti todentuntuinen, sillä kirjailija pani paperille omia kokemuksiaan. Sotaa ja rakkautta. Arkisia ihmissuhdeongelmia, ihmisenä olemisen arvoitus, idealismi ja monesti kova ja kylmä todellisuus. Virtasen kirja on sota-aikaa kuvaavien teosten kärkiluokkaa.

 

Veikko Lindroos

Viinan ilot ja kirot kirjallisuudessa

”Juhani: Oi jos nyt kerran ryyppäisimme, valoittaisimme pullosta viimeisen pisaran. Tuossa, Tuomas, ryyppäise ja anna käydä. Tuomas: En huoli sinun viinastas! Juhani: Aha, haha! joko nyt on unohdettu kaikki Jumppilan Jallit ja Kuninkalan saarnastuolit? Kyllä jo teuhasittekin, teuhasit ja peuhasit juuri elämän ja kuoleman rajalla. Hirmuista, kun aattelen sun astuneeksi Jumalan eteen juopuneena, silmät killissä.”

Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä, 1870.

Suomalaisessa kirjallisuudessa päihteet ovat vahvasti mukana. Kansalliskirjailija Aleksis Kiven, 1834-72, elinaikana Jehovan miekka herätti pelkoa roistoissa ja juomareissa, mutta nykyajan kirjallisuudessa pelkoa herättää, jos herättää, huoli yhteiskunnan tuomiosta ja/tai henkilökohtaisista menetyksistä, työ ja perhe, tai peräti kuoleman saapuminen.Englantilaisen kirjailija T.S. Eliotin, 1888-1963, mukaan elämä ei pääty pamahdukseen vaan vingahdukseen. Ihminen ei siis olekaan luomakunnan kruunu, hän on viheliäinen, täynnä ristiriitoja oleva olento. Nykyaikaisen psykoanalyysin uranuurtaja Sigmund Freud, 1856-1939, osoitti tutkimustensa tuloksena muun muassa sen, että syvän ahdistuksen, depression aiheuttaa ihmiselle nykyaikainen yhteiskunta vaatimuksineen; atavististen vaistojen suorasukaiset, karkeat viestit on peitettävä sivistyksen silauksella tai tukahdutettava kokonaan.

Alkoholi on eräs kekseliään ihmislajin vastaus ahdistuksen hoitoon; alkoholin haittapuolet voi puolestaan kuitata hokemalla: viina on viisaan juotava, ei tyhmille tuotava.

 

Tuulen kylväjä

 

Mauri Sariolan, 1924-1985, mittavasta tuotannosta hänen vuonna 1957 ilmestynyt esikoisromaaninsa Joka tuuleen kylvää… on loistava esimerkki viinan iloista ja kiroista. Kirjallisen julkaisutoimintansa Sariola aloitti jo vuotta aikaisemmin. Tuolloin Helsingin Sanomien rikosreportterilta ilmestyi ensimmäinen kirja komisario Susikosken tutkimuksia.

Susikoski-sarjassa vilahtelee päihtyneitä ihmisiä runsaasti, mutta itse komisario on nuhteeton, melkeinpä väritön ritarihahmo, joka ei sorru syntiin, vaan rypistää kulmiaan ja panee konnille rivakasti hilut kinttuihin.

Joka tuuleen kylvää… -romaanin päähenkilö on lainopin ylioppilas Esko Arra. Eletään vuotta 1947 ja miehen opiskeluvauhti on sitä luokkaa, että valmistuminen näytti todennäköiseltä vuonna 1980.

Arran elämä kanavoitui yhä enenevsäsä määrin päihteiden ryydittämään iloiseen elämään kuin vaativien tenttien suorittamiseen; kotoa saadut rahatkin olivat menneet ”naisiin, viinaan ja uhkapeliin”. Näin jakamattoman kuolinpesän osakkaat, sukulaiset asian ilmaisivat. Arra poistuu asioitaan ruotivasta sukukokouksesta ylpeän vihan vallassa. Hän päättää ryhdistäytyä, hän saa työpaikan palattuaan Helsinkiin. Uusi, huomenna alkava elämä tarvitsee päähenkilön mukaan alleen kunnon ravintolaillan.

”Nousiko tulva jossain. Mikä tuo valtava kohina oikein oli? Kerran reilusti eika aina niukun naukun. Pohjanmaan kautta. Antaa mennä!” Ryyppäjäisten tuloksena Esko Arra potee hirmuisen krapulan, aloittaa työpäivä, mutta jo parisenkymmentä sivua myöhemmin uuden elämän aloittanut tapaa ravintolassa ystävänsä: ”Älä ollenkaan yritä väittää, että sinulla on työaika. Niin on minullakin, ja everstiluutnantti tuolla pääesikunnassa katsoo kohta kummasti monokkelinsa läpi, kun Merivirran pojan paikka loistaa tyhjänä. Mutta nitisevoo ja harasoo (…) Nyt otetaan.” Kirjan edetessä Arran alkoholismikin etenee, ja valintoja tai pikemminkin ajelehtimista seurannut suru ei enää huku alkoholiin. Lopulta humalahakuinen, petollinen syöksykierre paiskaa miehen viittä vaille hylkiöksi. Tässäkin vaiheessa Esko Arrasta löytyy kanssaihmistä kritisoiva moralisti, jolta ryyppykaveri tiedustelee: ”Kai vedit sitä oikein isän kädestä?” Viimeisellä sivulla lukijan ja Arran tiet eroavat; kirjailija jättää alkoholisoituneen henkilöhahmonsa metsäkämppään.

”Nyt ei oltu päiväntasaajalla eikä Afrikassa. Nyt oltiin satakunta kilometriä napapiirin pohjoispuolella. Kiveliössä. Oltiin onnettomien unien metsässä.”

 

Saarikoski ja Jussi Vares

 

Kirjailija Pentti Saarikosken, 1937-1983, kirja Aika Prahassa, 1967, on alakuloisen miehen sielunmessu.

”Olenko minä surullisen näköinen? minä kysyin, vaikka tietysti olin surullisen näköinen , tunsin sen kasvolihaksissani. Hän puhuu. Puhe tulee hänen suustaan purskutellen, kuin vesi reistailevasta vesijohdosta, kun hän kertoo minulle, miten vaikeata hänellä on. (…) Jokaisessa päivässä on jotakin, mikä erottaa sen muista päivistä. Käynti jossakin virastossa, ilta ystävien luona eikä viinituvassa, jokin talo, joka on ennen on jäänyt huomaamatta, kuten se entinen jesuiittaluostari; sieltä löysin kokoelmiini kapineen, josta en tiedä mikä se on, mutta se kalisee tuulessa, ja voin kuvitella, ettei sillä sen tärkeämpää tehtävää olekaan.” Kirjailijan tutkimusmatkan Prahassa kesti 60 vuorokautta. Tuona aikana Saarikoski poltti 40 savuketta päivässä, joi neljä litraa olutta. Kirjaan päätyneet mietteet koskettelevat kirjailijan lapsuutta, maailman tilaa sekä nyt-hetken pieniä tapahtumia; kuljeskelua, ruumiintoimintojen tarkkailua, naisen kaipausta ja voimattoman ajattelijan depressiivisyyttä, jota hän koettaa lieventää alkoholilla.

Kirjailija Reijo Mäki nosti lukevan yleisön tajuntaan yksityisetsivä Jussi Vareksen vuonna 1986 julkaistulla kirjalla Moukan peli. Asiakas on tulossa. ”Vares siirtyi varovasti takaisin olohuoneeseen ja asetti nopeasti oluttölkkien läikittämälle teakpöydälle tavallisen rekvisiitan: Suomen Lain 1 ja 2.” Hetkeä myöhemmin Vares seuraa asiakkaansa vaimoa ravintolaan ja hakee häntä neljän grogin jälkeen tanssimaan; ilta päättyy yhdyntään.

Yksityisetsivä Vares elää ja voi hyvin tänäänkin alkoholiongelmasta huolimatta tai juuri sen johdosta.

Hän on kokenut enemmän kuin sotiemme veteraani ja Alibi-lehden kestotilaaja yhteensä. Pelkästään hänen saamansa kolhut, kestämänsä traumaattiset tapahtumat suistaisivat psyyken tasapainon keneltä hyvänsä oikealta ihmiseltä. Mutta simppeli Vares-hahmotelma onkin fiktiota, vastuuton paperinukke, jonka kirjailija Mäki on rakentanut lukijoidensa iloksi ja oman pankkisaldonsa kartuttamiseksi. Perustellusti voi kysyä, miksi Varekset ovat lukijoiden suosiossa, ketkä niitä lukevat? Ovatko mielikuvitusseikkailut pakoa harmaaksi koetusta arjesta, vai onko Jussi Vareksen ja lukijan välillä yhteneväisyyksiä?

 

Aleksis Kivi, Mauri Sariola, Pentti Saarikoski ja Reijo Mäki ovat kirjailijoita, joiden teoksissa päihteillä on elämään sisältöä antava tai sen poistava vaikutus. Esko Arra, Saarikosken alter ego ja Jussi Vares ovat alkoholisteja, joiden elämä pyöri huolestuttavasti alkoholin ympärillä. Sariolan luoma Esko Arra on Jussi Vareksen sukulaissielu, mutta Arran jäädessä toivottomana metsäkämppään on Vareksen nestepitoinen elämä tänäänkin vain miehisen hauskaa sähläystä. Vares on melkoinen kontrasti Aika Prahassa -kirjan Saarikoskelle. Kirjailija Pentti Saarikoski on kuollut, mutta Jussi Vareksen elämähän on lystikästä; näinkö asia on?

 

Veikko Lindroos

Onni odottaa, on pian oven takana

Romanttisessa kirjallisuudessa on salaperäisiä miehiä; jopa kodinkonenikkari muuttuu iki-ihanaksi. Hikiset haalarit näyttäytyvät ritarin sotisopana. Realisti kai sanoisi sekundaromeoksi.

Sosiaalipornoa? Onko salaisen suhteen hinta sama kuin taannoin Monicalla? Tahrattu mekko.

Vanha kansa tiesi paljon asioita- Parturit ovat huonoja naisia, maalarit juoppoja. Ja miehelle riittää osoite tai jopa ladonseinään naulatut rintsikat- Mies ajaa helposti 500 kilometriä deittisuhteen takia. Suhteen?

Tuttuni, mukava nainen, pitkästyi liitossaan. Deitit antoivat vaihtelua. Jännitystä. Koulutti koirien sijaan karvaisia miehiä. Ei tehnyt käsitöitä ainakaan langoilla.

Lääkkeet olivat turruttaneet hänen fysiikkansa, mutta päänsisäinen maailma kihisi ja kuhisi rivoja kohtauksia. Itse asiassa hän vihasi miehiä. Juttelin aika paljon hänen kanssaan. Aviomies ansaitsi koston siksi, että hän oli kiltti, hyväuskoinen ja hän oli niin kuin kaikki, erehtyvä. Ei hyvä haltija, joka täytti toiveita uupumatta.

Soppeli ammuttavaksi aamunkoitteessa. Tai pissatettavaksi.

Mies sai tietoa, mutta nainen ei tunnustanut mitään. No, viettivät elämänsä yhdessä loppuun asti. Onnettomina.

Kohtuuden nimissä on mainittava, että tunsin, tunnen karvapääuroksia pilvin pimein. Heitä, joille ihmissuhteet ovat narsista spelailua.

 

Tuttuni Sale yritti paperihameessa tanssimalla julkisuuteen. Ei päässyt. Sai toki taudin.

Alkoi kirjoittamaan. Elätti sillä itsensä. Otava julkoi häneltä kaksiteosta. Pitkä rivi muita toisten kustantamoiden julkaisuohjelmaa. Näytelmiä, kuunnelmia. Kuukausipalkka lehtitalolta.

Hän urkki ystäviltä, tutuilta naisilta romantiikkatiedot. Olivat pian lehden jatkiksessa.

Sale oli minua kohtaan reilu ja ystävällinen. Lääkärin varoituksista huolimatta päästi pirun pullosta ja kuoli. Melkein 30 vuotta sitten. Kepeät mullat!

 

Virpi Hämeen-Anttilan uunituoreus, Villa Speanza, johdattaa lukijansa muun muassa salaisuuksien lähteille. Dekkarikirjallisuudessa on usein likaisia salaisuuksia ja tietenkin kiristäjä. Juorukelloka. Kyllä kansa tietää!

 

Olen pitänyt Virpi Hämeen-Anttilan teksteistä. Pakenen todellisuutta; mitä todellisuutta? Lukeminen on totta.

Naiskirjailijoiden, verstaalla opettajani, ja oppilaani, halveksi ja kyseenalaisti sanaa naiskirjailija, julkaisut ovat tärkeitä kaikille, joita robottielämä ei tyydytä.

En (enää) useinkaan lue putkiaivoukkojen törkytörinää, sovinistista, omahyväisen virneen täyttämää törinää kaadetuista naisista.

Minulla on täytetty hirvenpää kotona! Se lause saanee kuulijanaisen jalat veteliksi..

 

Villa Speranzan lukeminen on kohdallani nautinnollisella loppusuoralla, mutta jo nyt kehtaan suositella kirjan ostamista kaikille meille, joilla on aina nokka tai pyrstö tervassa.Kuviota paljastammatta tarkastelen kirjailijan aiemmin ilmestynyttä psyykenvyyhtiä.

 

Virpi Hämeen-Anttilan romaani Päivänseisau, 2009, on taidokkaasti rakennettu kuvaus ihmssuhteiden vaikeuksista, siitä, kuinka menneisyyden käsittelemättömät asiat estävät nyt-hetkessä täysillä elämisen.

Kirjan päähenkilöt Paula Jansson ja Erik Kataja elävät enimmäkseen päänsisäistä elämää, vatvovat menneisyyttään. Paula on isänsä ja siskonsa jyräämä, ja sisaren itsemurha tuuppaa syyllisyyttä uhrautuneen Paulan taakaksi lisää. Kirja osoittaa, että vaatimattomuus ei kaunista, se kauhistaa, mutta kiltitksi oppinut, opetettu ei voi oikein aggressiotaan näyttää, sillä onhan kuolleelle sopimatonta olla vihainen. Lisäbonuksen henkilökohtaiseen helvettiin tuo avioliiton romuttanut syrjähyppy.

Erik on äitinsä haavoittama kirjailija. Kyyninen ja vihainen. Sydänjuuriaan myöten loukattu. Kumpikin päähenkilö kokee olevansa lentokyvytön siipirikko, menneisyyden halvauttama. Kirjailijan luomat henkilöhahmot ovat osuvia, uskottavan tuntuisia.

 

Jäät lähtevät

 

Kirjan lopuksi uskon monen lukijan huoahtavan helpotuksesta. Paula palaa miehensä luokse, Erik lähtee kohti parisuhdetta, kohti oman perheen perustamista. Tunteet on purettu, anteeksi on annettu, oikea elämä voi alkaa.

”Carpe diem. (…) Nyt uudelleen. Tartun päivään. En hellitä alttoviulustani mutta otan toiseen käteeni viulun. En hellitä itsestäni mutta otan viereeni Ollin. Nyt voin saada molemmat. Olen toinen kuin silloin, vanhempi, viisaampi, vahvempi. Rakennamme pesää. tahdomme jouluksi saman katon alle. (…) On hyvä kääntää kokka kotiinpäin, kun on majakka ja satama ja joku odottamassa.” Päivänseisaus on selviytymistarina; keski-ikäiset saavat uuden nuoruuden. Nyt apuna on elämänkokemus. Siisti tarina, lukukokemus monen makuun. Muodikasta analysointia, kulttuuriominaisuuksilla koristeltuja ihmisiä. Ja onnellinen päätös: he saivat toisensa, perhe pelastui ja lapset, hehän tärkeimpiä ovat. Ehkä tämän kirjan lukeminen auttaa joitain lukijoitakin rohkeampaan elämään, antaa vihjeen siitä, että jäät voivat lähteä, ihana vanhuus yhdessä rakastetun kanssa odottaa kuin jäätelöannos kahvin kanssa tyylikkäässä takkahuoneessa.

 

Veikko Lindroos

Pin It on Pinterest