Aidosti paikallinen jo vuodesta 1975
Jakelu: Hervanta, Kaukajärvi, Lukonmäki, Messukylä, Hallila, Vuores

Postia unohduksen yöstä

Pään pyykkikone pyörii, linkoaa. Jäljelle jää enimmäkseen kauniita muistoja. Minä vihaan sinua lause unohtuu. Viha on rakkautta. Sellaisia olemme.

Unohdan, haluan unohtaa omat suusammakkoni, vaikkakin sammakko on kaunis eläin.

Olihan meillä rakkautta, kiitos! Ja kuka tietää kaiken, kaiketi joku luulee tietävänsä.

Mutta hyvä näin, kuunella menneen kuiskeet.

Veikko Lindroos

 

Postia unohduksen yöstä

 

Eila Pennanen, 1916-1994, syntyi ja kuoli Tampereella.

Hän oli monipuolinen kulttuurivaikuttaja, jonka pajasta ilmestyi 36 teosta. Esseekokoelmia, romaaneja,radiokuunnelmia ja yksi runokokoelma.

Hän myös suomensi korkelaatuisia teoksia.

Kiitos harhaluulosta -runoteos ilmestyi vuonna 1970.

Kirjailija kertoi teoksen takakannessa alkaneensa kirjoittaa runoja vuotta aiemmin, kun hän käänsi filosofi Bertrand Russelin elämänkertaa. Tämän käännöstyön raskaus keveni runoihin, joissa ihmiselämän monimuotoisuus nousee lukulampun paljastavaan valoon. Runot ovat nostalgisia, kertovat menetyksistä, vanaveteen jääneistä päivistä, jotka eivät koskaan palaa. Pennasen runot ovat lämpimiä ja on valitettavaa, ettei hän julkaissut myöhemmin lyyriikkaa kokoelmien muodossa.

”Nyton mökki, (vaikka Katepal ei kasva ruohoa) saderopisee, sitä sopii kuunnella, istuskella, katsella ikkunasta ulos.

Menit pois. Väsyit vekseleihin, krapulaan, ahdistukseen. Ihmisten heikkoon rakkauteen.

Olisit jäänyt. Kävisit mökissä.”

 

Esseiden mestarikirjoittaja

 

Kirjailija Eila Pennasen päätyönä pidetään Tampere-triologiaa, joka ilmestyi vuosien 1971-73 aikana; Himmun rakkaudet, Koreuden tähden, ja Ruusuköynnös.

Pennasen ensimmäinen romaani Ennen sotaa oli nuoruus, tuli uunista ulos vuonna 1942. Viimeiseksi julkaistuksi romaaniksi jäi Tyttölapsi, 1992.

 

Itse pidän eniten Eila Pennasen esseistä. Hänen kolme kokoelmaansa ovat kuin autiosaareen kätketty aarrearkku. Jo puolimatkan krouvin ohittaneelle lukijalle esseet antavat mukavaa ajankulua, lohdutusta ja pähkinöitä purtavaksi. Hänen esseensä kertovat klassikoista, jotka ovat nykyhetken arvottamisessa jääneet unohduksen yöhön. On onnekasta, että nyt-hetken metelin takana odottavat hyvää luettavaa kaipaavaa esseekokoelmat Tunnustelua, 1965, Kirjailijatar ja hänen miehensä, 1982, sekä Luettua, läheistä, 1990.

Pennanen tulkitsee lämmöllä, suurella ymmärryksellä muun muassa Kalle Päätalon ja Joel Lehtosen tuotantoa. Esseisti oli sitoutunut elämässään henkiseen kehitykseen, hänellä oli varaa myöntää, että oli julkonut Joel Lehtosesta täysin sopimattoman analyysin. Tällaiseen tunnustukseen kykenee vain hän, kenellä on suuri sydän ja sielu.

Eila Pennasen esseissä valotetaan Virginia Woolfin, Minna Canthin, Tito Collianderin, Mauri Sariolan, Rex Stoutin ja monen muun painavaa, syvällä seilaavaa kirjallista tuotantoa. Tamperelaisista kirjailijoista, kulttuurivaikuttajista Eila Pennanen on ehkä kaikkein syvällisin, lukijaan puhutteluyhteyden saavuttanut tekstin tuottaja.

 

Veikko Lindroos

Kirja, jota Kekkonenkin kehui

Suden uhmaa hehkuvat silmät; kuunvaloa kaivosta.

Äkkiä poika, joka joskus olin, kysyy: Kuinka voit.

Loittonee. Jaksellaan huudan tyhjyyteen. Samassa kuulen lähestyvän bussin ääneen- V.L

 

SAMULI PARONEN – HUONE PUUTALOSSA

 

Kirjailija Samuli Paronen, 1917-1974, julkaisi esikoisromaaninsa Kesä Aataminkylässä 47-vuotiaana. Ennen esikoisromaaninsa julkituloa Paronen työskenteli sekalaisissa aputöissä, muun muassa rakennuksilla ja kaivoksessa; ehtipä tehdä muutaman reissun mermiehenäkin. Todenäköisesti hänen kirjoitusharrastuksensa on alkanut hapuilevina yritelminä viimeistään 50-luvulla, mutta hänen kokemuksensa mukaan raskasta työtä tekevän on melkein mahdotonta kirjoittaa mitään julkaisukelpoista.

Samuli Parosen kirjoissa kantavat teemat ovat asunnottomuus, työttömyys tai työ, jota tehdään vailla suurempaa intoa. Hänen kirjojensa ihmiset ovat lähinnä tyyppejä, ja kirjoitustyyli on pohdiskelevaa, välillä ilkeänkin ironista ja itseään toistavaa. Kirjoissa käytävä dialogi on alistunutta, painavaakin, mutta toisaalta epäuskottavaa; elämän, toisien ihnmisten painamien puheet ovat harvoin filosofisia, syvältäluotaavia ja usein pinnallisia, kaikkea raadollista alatyyliin kommentoivia.

Hän vaihtoi työpaikkaa usein, ja onkin kummastuttavaa, miksi hän ei luonut merimiehen ammatista koko elämänsä pituista ammattiuraa. Näin käyden olisi ehkä maamme varsin niukka ja köyhä merimieskirjallisuus rikastunut ainakin muutamalla opuksella. Pitkänmatkan valtamerilaivat olisivat tarjonneet rauhallisiakin hetkiä, jolloin olisi ollut aikaa miettiä ja tehdä muistiinpanoja.

Paronen solmi avioliiton 20-vuotiaana itseään kaksikymmentä yksi vuotta vanhemman vuokraemäntänsä kanssa. Avioliitto kesti enemmän tai vähemmän natisevana vuoteen -74 saakka, jolloin monien vaivojen runtelema kirjailija menehtyi keuhkosyöpään.

Miksi Paronen valitsi elämänkumppanikseen itseään huomattavasti vanhemman naisen, joka tiettävästi oli psyykkisesti epävakaa, Parosen kirjallisia töitä terrorisoiva ihminen.

Syytä avioliiton solmimiseen ja sen kestämiseen on mahdoton tietää. Paronen menetti sisällisodan jälkimainingeissa isänsä, ja äitikin kuoli pojan ollessa vasta todellisen elämän kynnyksellä. Ehkä Aino oli juuri sitä mitä hän kaipasi; dominoiva, epävakaudestaan huolimatta arkipäivän realiteetit tajuava äitihahmo. On myös muistettava, että Paronen oli tavallaan juureton kulkija, tuleva vaimo loi ehkä petollistakin kuvaa turvallisuudesta.

Paronen oli ihmisarka, alemmuudentunnoista kärsivä ihminen, tästä psyykkisesta vammasta hän ei toipunut koskaan, ja vanhempaa vuokraemäntää oli helpompi lähestyä miehenä kuin omaikäisiä neitoja, joilta olisi saattanu saada kirvelevät rukkaset. On huomioitava sekin seikka, että Samulin ja Ainon liitto jäi lapsettomaksi. On perusteltua olettaa, että raskas työ ja vaimon lisäksi lapset olisivat luoneet lopullisen sordinon Parosen kirjailijahaaveille. Ehkä parilla oli yhteinen sopimus lapsettomuudesta, ehkä lastensaanti oli vanhenevalle Ainolle jo biologisista syistä mahdottomuus.

 

KIRJA, JOTA KEKKONENKIN KEHUI

 

Huone puutalossa ilmestyi vuonna -71, ja se oli Parosen kirjoista kuudes. Tässä vaiheessa Samuli Paronen oli jo ammattikirjailija, kritiikin ylistämä ja apurahoin palkittu; valtion kirjallisuuspalkinto kaksi vuotta aiemmin, mutta sairaudet ja rahahuolet pitivät häntä yhä pihdeissään.

Huone puutalossa kirjan ihmiset ovat, näkökulmasta riippuen, myötätuntoa herättäviä yhteiskunnan uhreja tai saamatonta roskasakkia, mutta kirjailijan hieman etääntynyt myötätunto on epäilemättä heidän puolellaan, ja juuri yömajojen asukit, kausityöläiset ja työttömät ja sairaat kirjailija parhaiten tunsi omien kokemustensa perusteella.

Kirjan henkilöitä ovat muun muassa Topi, Jussi, Viki, Elma, Rauha sekä Uuno, ja Vesa-poika, joka menettää rentustelevan isänsä onettomuuden johdosta, ja joka osoittautuu myös raadolliseksi keinoksi kahmia rahaa omaan pussiinsa.

Kirja kertoo pohjalla olevista ihmisistä, jotka ovat vahvempiensa mielivallan uhreja. Kirja kertoo samaa, minkä Pentti Saarikoski ilmaisi muutamalla säkeellä: ”Rikas rikasta rakastaa, köyhä köyhää vihaa.”

Kirja tuo myös ajattomia kysymyksiä lukijan eteen: Missä muualla voi olla kuin siellä, missä jo on? Onko yksilöllisyyttä olemassakaan, ovatko ihmiset vain eräänlainen hyönteislaji? Itseään pettävä ihminen teeskentelee peilillekin ja rahattoman on vaikea tulla edes itsensä kanssa toimeen. ”Kunnolliset” ihmiset ovat lähinnä ideaalin irvikuvia: ”Elämä on uni, Elma sanoi. Ja unien saumakohdista näkyy todellisuus, minä sanoin.”

 

Huone puutalossa romaani on tummasta väristään huolimatta selviytymistarina; tiedostamaton itsesuojeluvaisto saa kirjan ajelehtivat, heitteillä olevat ihmiset kohti uutta aamua, vaikka kokemus kertoo heille, että uusi päivä on entisen kaltainen, mutta sanomattakin alitajunnoissa lymyävä toivo auttaa jaksamaan, viemään elämän kipinää tulevaisuutta kohden.

 

Tästä kirjasta Samuli Paronen sai korkeinta mahdollista kritiikkiä, myönteistä kritiikkiä. Itse tasavallan presidentti Urho Kekkonen sanoi Suomen Kuvalehdessä painavan mielipiteensä kirjasta. UKK oli monista velvollisuuksistaan huolimatta aina kiinnostunut asioiden todellisesta laidasta, hyvästä kirjallisuudesta. Ja Huone puutalossa on omalla tavallaan luettavan hyvä kirja; Parosen tuotannossa se sijoittuu epäilemättä aivan kärkipäähän.

Parosta lukiessa mieleen nousee toinen köyhistä olosuhteista noussut kirjailija – Väinö Linna. Heidän persoonallisuudestaan johtuen heidän elämänsä ja kirjallinen tuotantonsa muodostuivat melkoisen erilaisiksi. Väinö Linna sai rahan ja maineen, Paronen jo varhain pysyvän ihmisarkuuden, joka sai hänet pysymään piilossa silloinkin, kun esiintulosta, julkisuuteen tulosta olisi ollut riihikuivallakin mitattua hyötyä hänen elämälleen. Paronen kuoli suhteellisen tuntemattomana, vielä tuntemattomampi hän on tänään, mutta vaikka hänen kirjoistaan ei tulevaisuudessakaan mitään myyntimenestyksiä tulisi niin aina on uusia lukijoita, jotka löytävät hänen tuotantonsa uudelleen. Parosen kirjat ovat painava osa suomalaista kirjallisuuden historiaa.

 

Veikko Lindroos

 

Samuli Parosen tuotanto:

Kesä Aataminkylässä, 1964.

Kuollismaantie, 1967.

Lallinkorven leip. 1968.

Tämä on huone 8, 1969.

Kaivos, 1970.

Huone puutalossa, 1971.

Laiva, 1972.

Kapina, 1973.

Kortteeri, 1974.

Maailma on sana, 1974.

Testamentti, 1999.

Sota ja satu

Eppu Nuotion uutuusdekkarit, suosittelen. Kesä on lukuaikaa. On mukava palata klassikoidenkin pariin.

Lukeminen on ajankulua, viihdettä, viisautta. Kaukana kavala maailma.

Mutta mukavahan täällä on keikkua..

 

SOTA JA SATU

 

Ensimmäisen sotakirjan lukaisin mummolassa; löysin kannettoman, kellastuneen kirjan vintiltä. Mummon toisen aviomiehen peruja. Tuomas oli sotavuodet kaatumatautinsa tähden varastokessuna – vai oliko hän ylikersantti? Lukumies joka tapauksessa. Mummo luki vain lehtiä. Hänen kuoltuaan käsiini ajautui hänen saamansa lahjakirja; Hellaakosken runoja. Ajan tavan mukaan sivut olivat kiinni eikä mummo ollut käyttänyt paperiveistä – runoilijat – mitä lie homonisteja!

Lukaisin tuon sotaromskun hetkessä ja sen jälkeen otin velipojan ilmakiväärin ja ammuskelin pellola näkyviä vihollisia – heinäkuhilaita.

 

Kaupunkiin palattuani aloin uppoutua lukemisen suhteen pitkäksi aikaa pelkästään sotakirjoihin. Seikkailua ja satuahan ne olivat henkselinkokoiselle pojalle, mutta Eino Hosian kirjoitama Tuliholvin alla kuljetti minut sodan karmaisevaan todellisuuteen. Lukuvaikutelmaa syvensi ja tehosti tietenkin se, että Eino Hosiakin kaatui sotatantereella.

 

7o-luvulla keskiolutbaarit ilmestyivät kaupunkikuvaan ja niissä tapasin monenlaista väkeä. Vielä silloin sodan rintamamiehenä kokeneita oli asiakaskunnassa melkoisesti; Suomessakin oltiin vapautumassa raatamiskeskeisestä todellisuudesta viihteelle – ainakin sitä yritettiin ja olut oli monelle matkalippu satumaahan.

 

Niihin aikoihin sotakirjoja tuupattiin markkinoille vaikkakin jotkut sotapolven jälkeläiset sotivat vanhempiaan vastaan kyseenalaistaen tai jopa syyllistäen omat vanhempansa sotavuosien osallistumisesta. Tietenkin nämä muka radikaalit hiljenivät saavutettuaan itselleen vankan viran; muuttuivat yhteiskunnan rakenteita lujittavaksi ja uutta nuorisoa vastustaviksi kuten meille kaikille lähes poikkeuksetta käy.

 

Sodan viihteellistäminen on keino ansaita rahaa, mutta sota satuna on kaukana todellisuudesta. Tosiasiahan on se, että hyvin kirjoitetuja sotakirjoja on todella vähän. Useimpien mielestä Väinö Linnan Tuntematon sotilas on se ainoa oikea kotimainen sotaromsku. Rokka ja Kariluoto kumppaneineen elävät ja voivat hyvin tämänkin päivän lukijoiden sydämissä. Tietenkin olisi ollut mahtava asia, jos Linna olisi kuvaillut päähenkilöidensä elämää jatko-osassa; sodan jälkeisiä ihmissuhteita, työntekoa, yhteiskunnan atmosfääriä. Pelkoja, toiveita, todellisuutta. Kenestä tuli sodan jälkeen metallimies, raksadunari, viljelijä tai johtaja, yrittäjä?

 

Sotaveteraaneja ei ole keskuudessamme kohta yhden yhtäkään. Ei fyysisesti, mutta esimerkiksi kirjojen ansiosta he elävät takuulla niin kauan kuin tämän maapallon vieterissä vetoa riittää. Ehkä se paras viime sotiamme kuvaava kirja on vielä kirjoittamatta? Toivoa ainakin sopii, sillä uskon, että Tuntematonta sotilastakin paremman romskun joku pystyy kirjoittamaan.

 

Veikko Lindroos

Miehiä ja naisia, joiden muisto ei unohdu

Turvakoti psykoottisille satutädeille, jotka näkevät olemattomia asemiehiä ikkunansa takana; heille sanavaltaa! Paratiisihotelli puumanaisille ja murjottaville miehille! Ok. Mutta ennen ei ollut pelkästään satuilevia kameleontteja, oli miehiä ja naisia, joiden muisto ei unohdu.

UNOHDETTU LOTTA Radistina sodassa

Irja Virtanen: Kenttäharmaita naisia, Tammi 2006

 

Tämä ainutlaatuinen, vahvasti omaelämänkerrallinen romaani ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1956; ensimmäinen painos myytiin nopeasti loppuun, mutta kirjailijan suorasanaisuuden vuoksi, menestyksestä huolimatta, kustantaja ei uskaltautunut julkaisemaan lisäpainoksia.

Nyt, kun kirjan julkaisemisesta on kulunut yli 50 vuotta, voi vain todeta, että Kenttäharmaita naisia on kirjoitettu erittäin sujuvasti, kirja on naisen vastine Väinö Linnan Tuntematon sotilas -kirjasta. Teos tuo vakuuttavasti nykylukijan tajuntaan lottien työn, paljastaa totuuden myytin ja alatyylisten vihjailuiden takaa. Teoksen henkilöhahmot ovat lihaa ja verta; mikro- ja makrokosmos kohtaavat. Suurten historiallisten tapahtumien sisällä ja keskiössä ihmiset elivät henkilökohtaista, pyyteiden ja halujen, ongelmien ja toiveiden värittämää elämäänsä.

Samalla he myös suorittivat usein vaikeaa tehtäväänsä, ja tämä kirja on ihmisenkokoinen, elävä muistomerkki usein unohduksen yöhön sysätyille lotille.

 

Irja Virtanen, 1921-2005, debytoi kirjailijana jo vuotta ennen Kenttäharmaiden naisten ilmestymistä; vuonna -55 hän julkaisi novellikokoelman Vaivainen kaikki kokee. Virtanen oli monipuolinen kirjoittaja; kuuden romaanin lisäksi hän kirjoitti muun muassa kirja-arvosteluja.

 

Kritiikin kannukset

 

Kun Kenttäharmaita naisia -teos ilmestyi ensimmäisen kerran, upposivat Toini Havu piikikkäät sanakannukset syvälle kirjailijan sydämeen: ”Koko kirja on yhtä seisovaa tyventä, jota katkovat vain typerät lemmenseikat ja tylsät pikku pirskeet. — Kirjan objektiivisuutta taas häiritsee sen koko lottatyötä kohtaan osoittama karsaus.” Kirjailija vastasi Helsingin Sanomien arvovaltaiselle kriitikolle varsin terävästi, mutta se ei auttanut, uutta painosta tästä kirjasta sai odottaa yli puoli vuosisataa.

Toini Havuhan yritti aiemmin tyrmätä Väinö Linnan sotaromaanin, ja voi vain pahoitella sitä, ettei Irja Virtasen teos saanut aikanaan, eikä ole saanut vieläkään, sitä tunnustusta, mikä sille epäilemättä kuuluisi.

 

Vakavaa viihdettä

 

Kirjan päähenkilö, helsinkiläisylioppilas Ulla Rantala hakeutuu koulutuksen kautta radistilotaksi Itä-Karjalaan. Vuosi on 1942. ”Kaksi viikkoa oli kulunut Ullan tulosta. Oli jo siirrytty elokuun puolelle. Marjatta ja hän olivat nyt samassa työvuorossa. Radioasemalla päivystettiin lomien vuoksi kolmessa vuorossa: kuusi tuntia työtä ja kaksitoista tuntia vapaata. Se oli tiukka tahti ja univelka alkoi jo painostaa. — Tässä esikunnassa elettiin varsin mukavasti. Lokomobiili jauhoi alhaalla rannassa sähköä, joten kenenkään ei tarvinnut tuhrata alkeellisten, mutta silti romanttisten, öljyvaloneuvojen kanssa. Elämänmenokin solui arkista uomaa niin kuin jossain kotirintaman varuskunnassa. — Tytöt askaroivat tavanmukaisesti: kunnostivat vaatteitaan ja kirjoittelivat kirjeitä. Niin kotista ja arkista kuin olikin, tuli sentään sukkela tunne kun muisti, että rintamalinja kulki tuolla, ei kovinkaan etäällä. Matala tykistön jylinä muistutti siitä ajoittain möyrytessään.”

Sota oli painostavana todellisuutena alati läsnä, mutta silti nuorten elämä kurkotti kohti elämää kuin voikukka asfalttikolosta. Kriitikko Toini Havun paheksuma elämännälkä on ilahduttavaa, se kertoo tulevaisuuden uskosta, toivosta, jota ilman ihmisen on vaikea elää.

Kirjan henkilöt ovat varsin uskottavia; Ulla Rantalan lottatovereista esiin nousevat ronski, aina hyväntuulinen ja pärjäävä Lahja Puska, kevytmielinen, hienosteleva Hanna Hurme, jonka tähden eräs kapteeni ampuu itsensä. Mukana värikkäässä henkilögalleriassa ovat muun muassa runoileva pastori, tiedemiesparoni, majuri Tarkka, joka yllätti lomallaan saksalaisen sotilaan vaimonsa luota. Kaiken kaikkiaan sota-ajan elämä piirtyy lukijan silmien eteen elävänä, hiukan surumielisenäkin, mutta aina huomiseen katsovana, janoavana.

Ulla Rantala kokee hieman epämiellyttävän seikkailun ukkomiessotilaan kanssa, avioituu myöhemmin luutnantti Mäkipuron kanssa, mutta tuore aviomies menehtyy taistelukentälle. Tulevaisuuden usko jää elämään suhteen lyhyydestä huolimatta, sillä Ulla on tullut raskaaksi.

Kirja on vahva kuvaus poikkeusajan ihmisistä; asemasodan aikana partio katoaa jäljettömiin, ihmiselon arvaamattomuus on alati läsnä, ja asemasota päättyy, kun vihollisen suurhyökkäys alkaa.

Irja Virtasen teos on helppolukuista ja juonenkuljetus soluu sujuvasti eteenpäin; lukukokemus on osittain viihteellinenkin, mutta silti todentuntuinen, sillä kirjailija pani paperille omia kokemuksiaan. Sotaa ja rakkautta. Arkisia ihmissuhdeongelmia, ihmisenä olemisen arvoitus, idealismi ja monesti kova ja kylmä todellisuus. Virtasen kirja on sota-aikaa kuvaavien teosten kärkiluokkaa.

 

Veikko Lindroos

Viinan ilot ja kirot kirjallisuudessa

”Juhani: Oi jos nyt kerran ryyppäisimme, valoittaisimme pullosta viimeisen pisaran. Tuossa, Tuomas, ryyppäise ja anna käydä. Tuomas: En huoli sinun viinastas! Juhani: Aha, haha! joko nyt on unohdettu kaikki Jumppilan Jallit ja Kuninkalan saarnastuolit? Kyllä jo teuhasittekin, teuhasit ja peuhasit juuri elämän ja kuoleman rajalla. Hirmuista, kun aattelen sun astuneeksi Jumalan eteen juopuneena, silmät killissä.”

Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä, 1870.

Suomalaisessa kirjallisuudessa päihteet ovat vahvasti mukana. Kansalliskirjailija Aleksis Kiven, 1834-72, elinaikana Jehovan miekka herätti pelkoa roistoissa ja juomareissa, mutta nykyajan kirjallisuudessa pelkoa herättää, jos herättää, huoli yhteiskunnan tuomiosta ja/tai henkilökohtaisista menetyksistä, työ ja perhe, tai peräti kuoleman saapuminen.Englantilaisen kirjailija T.S. Eliotin, 1888-1963, mukaan elämä ei pääty pamahdukseen vaan vingahdukseen. Ihminen ei siis olekaan luomakunnan kruunu, hän on viheliäinen, täynnä ristiriitoja oleva olento. Nykyaikaisen psykoanalyysin uranuurtaja Sigmund Freud, 1856-1939, osoitti tutkimustensa tuloksena muun muassa sen, että syvän ahdistuksen, depression aiheuttaa ihmiselle nykyaikainen yhteiskunta vaatimuksineen; atavististen vaistojen suorasukaiset, karkeat viestit on peitettävä sivistyksen silauksella tai tukahdutettava kokonaan.

Alkoholi on eräs kekseliään ihmislajin vastaus ahdistuksen hoitoon; alkoholin haittapuolet voi puolestaan kuitata hokemalla: viina on viisaan juotava, ei tyhmille tuotava.

 

Tuulen kylväjä

 

Mauri Sariolan, 1924-1985, mittavasta tuotannosta hänen vuonna 1957 ilmestynyt esikoisromaaninsa Joka tuuleen kylvää… on loistava esimerkki viinan iloista ja kiroista. Kirjallisen julkaisutoimintansa Sariola aloitti jo vuotta aikaisemmin. Tuolloin Helsingin Sanomien rikosreportterilta ilmestyi ensimmäinen kirja komisario Susikosken tutkimuksia.

Susikoski-sarjassa vilahtelee päihtyneitä ihmisiä runsaasti, mutta itse komisario on nuhteeton, melkeinpä väritön ritarihahmo, joka ei sorru syntiin, vaan rypistää kulmiaan ja panee konnille rivakasti hilut kinttuihin.

Joka tuuleen kylvää… -romaanin päähenkilö on lainopin ylioppilas Esko Arra. Eletään vuotta 1947 ja miehen opiskeluvauhti on sitä luokkaa, että valmistuminen näytti todennäköiseltä vuonna 1980.

Arran elämä kanavoitui yhä enenevsäsä määrin päihteiden ryydittämään iloiseen elämään kuin vaativien tenttien suorittamiseen; kotoa saadut rahatkin olivat menneet ”naisiin, viinaan ja uhkapeliin”. Näin jakamattoman kuolinpesän osakkaat, sukulaiset asian ilmaisivat. Arra poistuu asioitaan ruotivasta sukukokouksesta ylpeän vihan vallassa. Hän päättää ryhdistäytyä, hän saa työpaikan palattuaan Helsinkiin. Uusi, huomenna alkava elämä tarvitsee päähenkilön mukaan alleen kunnon ravintolaillan.

”Nousiko tulva jossain. Mikä tuo valtava kohina oikein oli? Kerran reilusti eika aina niukun naukun. Pohjanmaan kautta. Antaa mennä!” Ryyppäjäisten tuloksena Esko Arra potee hirmuisen krapulan, aloittaa työpäivä, mutta jo parisenkymmentä sivua myöhemmin uuden elämän aloittanut tapaa ravintolassa ystävänsä: ”Älä ollenkaan yritä väittää, että sinulla on työaika. Niin on minullakin, ja everstiluutnantti tuolla pääesikunnassa katsoo kohta kummasti monokkelinsa läpi, kun Merivirran pojan paikka loistaa tyhjänä. Mutta nitisevoo ja harasoo (…) Nyt otetaan.” Kirjan edetessä Arran alkoholismikin etenee, ja valintoja tai pikemminkin ajelehtimista seurannut suru ei enää huku alkoholiin. Lopulta humalahakuinen, petollinen syöksykierre paiskaa miehen viittä vaille hylkiöksi. Tässäkin vaiheessa Esko Arrasta löytyy kanssaihmistä kritisoiva moralisti, jolta ryyppykaveri tiedustelee: ”Kai vedit sitä oikein isän kädestä?” Viimeisellä sivulla lukijan ja Arran tiet eroavat; kirjailija jättää alkoholisoituneen henkilöhahmonsa metsäkämppään.

”Nyt ei oltu päiväntasaajalla eikä Afrikassa. Nyt oltiin satakunta kilometriä napapiirin pohjoispuolella. Kiveliössä. Oltiin onnettomien unien metsässä.”

 

Saarikoski ja Jussi Vares

 

Kirjailija Pentti Saarikosken, 1937-1983, kirja Aika Prahassa, 1967, on alakuloisen miehen sielunmessu.

”Olenko minä surullisen näköinen? minä kysyin, vaikka tietysti olin surullisen näköinen , tunsin sen kasvolihaksissani. Hän puhuu. Puhe tulee hänen suustaan purskutellen, kuin vesi reistailevasta vesijohdosta, kun hän kertoo minulle, miten vaikeata hänellä on. (…) Jokaisessa päivässä on jotakin, mikä erottaa sen muista päivistä. Käynti jossakin virastossa, ilta ystävien luona eikä viinituvassa, jokin talo, joka on ennen on jäänyt huomaamatta, kuten se entinen jesuiittaluostari; sieltä löysin kokoelmiini kapineen, josta en tiedä mikä se on, mutta se kalisee tuulessa, ja voin kuvitella, ettei sillä sen tärkeämpää tehtävää olekaan.” Kirjailijan tutkimusmatkan Prahassa kesti 60 vuorokautta. Tuona aikana Saarikoski poltti 40 savuketta päivässä, joi neljä litraa olutta. Kirjaan päätyneet mietteet koskettelevat kirjailijan lapsuutta, maailman tilaa sekä nyt-hetken pieniä tapahtumia; kuljeskelua, ruumiintoimintojen tarkkailua, naisen kaipausta ja voimattoman ajattelijan depressiivisyyttä, jota hän koettaa lieventää alkoholilla.

Kirjailija Reijo Mäki nosti lukevan yleisön tajuntaan yksityisetsivä Jussi Vareksen vuonna 1986 julkaistulla kirjalla Moukan peli. Asiakas on tulossa. ”Vares siirtyi varovasti takaisin olohuoneeseen ja asetti nopeasti oluttölkkien läikittämälle teakpöydälle tavallisen rekvisiitan: Suomen Lain 1 ja 2.” Hetkeä myöhemmin Vares seuraa asiakkaansa vaimoa ravintolaan ja hakee häntä neljän grogin jälkeen tanssimaan; ilta päättyy yhdyntään.

Yksityisetsivä Vares elää ja voi hyvin tänäänkin alkoholiongelmasta huolimatta tai juuri sen johdosta.

Hän on kokenut enemmän kuin sotiemme veteraani ja Alibi-lehden kestotilaaja yhteensä. Pelkästään hänen saamansa kolhut, kestämänsä traumaattiset tapahtumat suistaisivat psyyken tasapainon keneltä hyvänsä oikealta ihmiseltä. Mutta simppeli Vares-hahmotelma onkin fiktiota, vastuuton paperinukke, jonka kirjailija Mäki on rakentanut lukijoidensa iloksi ja oman pankkisaldonsa kartuttamiseksi. Perustellusti voi kysyä, miksi Varekset ovat lukijoiden suosiossa, ketkä niitä lukevat? Ovatko mielikuvitusseikkailut pakoa harmaaksi koetusta arjesta, vai onko Jussi Vareksen ja lukijan välillä yhteneväisyyksiä?

 

Aleksis Kivi, Mauri Sariola, Pentti Saarikoski ja Reijo Mäki ovat kirjailijoita, joiden teoksissa päihteillä on elämään sisältöä antava tai sen poistava vaikutus. Esko Arra, Saarikosken alter ego ja Jussi Vares ovat alkoholisteja, joiden elämä pyöri huolestuttavasti alkoholin ympärillä. Sariolan luoma Esko Arra on Jussi Vareksen sukulaissielu, mutta Arran jäädessä toivottomana metsäkämppään on Vareksen nestepitoinen elämä tänäänkin vain miehisen hauskaa sähläystä. Vares on melkoinen kontrasti Aika Prahassa -kirjan Saarikoskelle. Kirjailija Pentti Saarikoski on kuollut, mutta Jussi Vareksen elämähän on lystikästä; näinkö asia on?

 

Veikko Lindroos

Onni odottaa, on pian oven takana

Romanttisessa kirjallisuudessa on salaperäisiä miehiä; jopa kodinkonenikkari muuttuu iki-ihanaksi. Hikiset haalarit näyttäytyvät ritarin sotisopana. Realisti kai sanoisi sekundaromeoksi.

Sosiaalipornoa? Onko salaisen suhteen hinta sama kuin taannoin Monicalla? Tahrattu mekko.

Vanha kansa tiesi paljon asioita- Parturit ovat huonoja naisia, maalarit juoppoja. Ja miehelle riittää osoite tai jopa ladonseinään naulatut rintsikat- Mies ajaa helposti 500 kilometriä deittisuhteen takia. Suhteen?

Tuttuni, mukava nainen, pitkästyi liitossaan. Deitit antoivat vaihtelua. Jännitystä. Koulutti koirien sijaan karvaisia miehiä. Ei tehnyt käsitöitä ainakaan langoilla.

Lääkkeet olivat turruttaneet hänen fysiikkansa, mutta päänsisäinen maailma kihisi ja kuhisi rivoja kohtauksia. Itse asiassa hän vihasi miehiä. Juttelin aika paljon hänen kanssaan. Aviomies ansaitsi koston siksi, että hän oli kiltti, hyväuskoinen ja hän oli niin kuin kaikki, erehtyvä. Ei hyvä haltija, joka täytti toiveita uupumatta.

Soppeli ammuttavaksi aamunkoitteessa. Tai pissatettavaksi.

Mies sai tietoa, mutta nainen ei tunnustanut mitään. No, viettivät elämänsä yhdessä loppuun asti. Onnettomina.

Kohtuuden nimissä on mainittava, että tunsin, tunnen karvapääuroksia pilvin pimein. Heitä, joille ihmissuhteet ovat narsista spelailua.

 

Tuttuni Sale yritti paperihameessa tanssimalla julkisuuteen. Ei päässyt. Sai toki taudin.

Alkoi kirjoittamaan. Elätti sillä itsensä. Otava julkoi häneltä kaksiteosta. Pitkä rivi muita toisten kustantamoiden julkaisuohjelmaa. Näytelmiä, kuunnelmia. Kuukausipalkka lehtitalolta.

Hän urkki ystäviltä, tutuilta naisilta romantiikkatiedot. Olivat pian lehden jatkiksessa.

Sale oli minua kohtaan reilu ja ystävällinen. Lääkärin varoituksista huolimatta päästi pirun pullosta ja kuoli. Melkein 30 vuotta sitten. Kepeät mullat!

 

Virpi Hämeen-Anttilan uunituoreus, Villa Speanza, johdattaa lukijansa muun muassa salaisuuksien lähteille. Dekkarikirjallisuudessa on usein likaisia salaisuuksia ja tietenkin kiristäjä. Juorukelloka. Kyllä kansa tietää!

 

Olen pitänyt Virpi Hämeen-Anttilan teksteistä. Pakenen todellisuutta; mitä todellisuutta? Lukeminen on totta.

Naiskirjailijoiden, verstaalla opettajani, ja oppilaani, halveksi ja kyseenalaisti sanaa naiskirjailija, julkaisut ovat tärkeitä kaikille, joita robottielämä ei tyydytä.

En (enää) useinkaan lue putkiaivoukkojen törkytörinää, sovinistista, omahyväisen virneen täyttämää törinää kaadetuista naisista.

Minulla on täytetty hirvenpää kotona! Se lause saanee kuulijanaisen jalat veteliksi..

 

Villa Speranzan lukeminen on kohdallani nautinnollisella loppusuoralla, mutta jo nyt kehtaan suositella kirjan ostamista kaikille meille, joilla on aina nokka tai pyrstö tervassa.Kuviota paljastammatta tarkastelen kirjailijan aiemmin ilmestynyttä psyykenvyyhtiä.

 

Virpi Hämeen-Anttilan romaani Päivänseisau, 2009, on taidokkaasti rakennettu kuvaus ihmssuhteiden vaikeuksista, siitä, kuinka menneisyyden käsittelemättömät asiat estävät nyt-hetkessä täysillä elämisen.

Kirjan päähenkilöt Paula Jansson ja Erik Kataja elävät enimmäkseen päänsisäistä elämää, vatvovat menneisyyttään. Paula on isänsä ja siskonsa jyräämä, ja sisaren itsemurha tuuppaa syyllisyyttä uhrautuneen Paulan taakaksi lisää. Kirja osoittaa, että vaatimattomuus ei kaunista, se kauhistaa, mutta kiltitksi oppinut, opetettu ei voi oikein aggressiotaan näyttää, sillä onhan kuolleelle sopimatonta olla vihainen. Lisäbonuksen henkilökohtaiseen helvettiin tuo avioliiton romuttanut syrjähyppy.

Erik on äitinsä haavoittama kirjailija. Kyyninen ja vihainen. Sydänjuuriaan myöten loukattu. Kumpikin päähenkilö kokee olevansa lentokyvytön siipirikko, menneisyyden halvauttama. Kirjailijan luomat henkilöhahmot ovat osuvia, uskottavan tuntuisia.

 

Jäät lähtevät

 

Kirjan lopuksi uskon monen lukijan huoahtavan helpotuksesta. Paula palaa miehensä luokse, Erik lähtee kohti parisuhdetta, kohti oman perheen perustamista. Tunteet on purettu, anteeksi on annettu, oikea elämä voi alkaa.

”Carpe diem. (…) Nyt uudelleen. Tartun päivään. En hellitä alttoviulustani mutta otan toiseen käteeni viulun. En hellitä itsestäni mutta otan viereeni Ollin. Nyt voin saada molemmat. Olen toinen kuin silloin, vanhempi, viisaampi, vahvempi. Rakennamme pesää. tahdomme jouluksi saman katon alle. (…) On hyvä kääntää kokka kotiinpäin, kun on majakka ja satama ja joku odottamassa.” Päivänseisaus on selviytymistarina; keski-ikäiset saavat uuden nuoruuden. Nyt apuna on elämänkokemus. Siisti tarina, lukukokemus monen makuun. Muodikasta analysointia, kulttuuriominaisuuksilla koristeltuja ihmisiä. Ja onnellinen päätös: he saivat toisensa, perhe pelastui ja lapset, hehän tärkeimpiä ovat. Ehkä tämän kirjan lukeminen auttaa joitain lukijoitakin rohkeampaan elämään, antaa vihjeen siitä, että jäät voivat lähteä, ihana vanhuus yhdessä rakastetun kanssa odottaa kuin jäätelöannos kahvin kanssa tyylikkäässä takkahuoneessa.

 

Veikko Lindroos

Lempeä ja virheitä

Virheitä sattuu elämän pikitiellä. Niistä kai on mahkut oppiakin jotain, vaikka julkkispsykiatri lausuikin katumisen olevan hyödytöntä.

Hyötyliikunta äidin eläkepäivänä, yes!

Äiti on pojan paras ystävä. Eino kielsi kaksi kertaa vaimolleen, joka ei uskonut vaikka näki. Vai uskoiko hän kehitysoppiin? Kaljun miehen paidasta löytyi pitkiä hiuksia. No, Eikan äiti antoi pojalle alibeja, välitti jalkavaimon viestejä. Eino on kunnon poika!

Äiskäni on ysikymppinen. Saa Petsamo-kodissa ihmisarvoisen iltaruskon. Lauri Viitaan yhtyen: Kiitos elämästä, äiti!

Ilman tekaistujen alibien antamistakin hyväksyit kypsymättömyydestä johtuvat mokani.

Erään kirjailijan teoksessa päähenkilön nimi vaihtui kolmesti. Kiire, kiire. Blogissani kävelin 38 kilsaa alle puolen tunnin.. Piti sanoman: alle viiden tunnin.

Elämäntavat, ovatko virheitä, saattavat johtaa ennenaikaiseen hautaan. Mitä on kuolema? Ainakin osa elämää. Ehkä länsimainen ajattelu pohjautuu osittain kuolemanpelkoon. Pitänee tiedustella Freudilta.

Buddhan elämän alkutaivalta seuraten pakenemme, meidät ohjataan, keinotekoisten huvitusten maailmaan, mutta huvin markkinapallo sisältää toisinaan sahanjauhoja. Ilottelu muuttuukin raskaaksi työksi. Mikä sitten eteen, pohti impotentti.

 

Kylmä kahvi kauhistaa kuolemaa enemmän. Sven Delblanc kirjoitti Päätösanat -kirjassaan päätepysäkin lähenemisestä; minä elän vielä kauan..

Eino Jutikkalan Kuolemalla on aina syynsä tietopaketti on painava luu, tämä kirja kannattaa jokaisen lukea.

Onko kuoleman syy geenivirhe vai elämä? Tässä iässä näen yhden elämän rajallisuuden lohduttavana. Sitä paitsi muun muassa Paul Bruntonin tuotanto ohjaa lukijaa valoisampiin maisemiin. Kuten myös Edwin Arnoldin Aasian valo.

Harvempi meistä on virheetön, vaikka viattomuuden harha ei olekaan tavatonta. Toiset sallivat itselleen monenlaisia kanssaihmistä loukkaavia konkeloita.

Juha Itkonen on eittämättä meikäläisistä kirjailijoista ehdotonta kärkeä. Minun Amerikkani on tirkistysshowta terävämpi kurkistus jenkkilän kultamaahan. Teoksen äärellä vanhakin paperitiikeri sai oikeita lukuelämyksiä.

Brittikirjailija, venäläisen ruletin kokeilija, suhtautui jenkkilään varsin kriittisesti. Näin myös Henry Miller kirjassaan Ilmastoitu painajainen.

Omat kokemukseni, kävin noin kymmenessä kaupungissa, ovat enimmäkseen myönteisiä.

Myönteistä on sekin, että kirjojen avulla voi tehdä turvallisia nojatuolimatkoja New Yorkiin tai vaikka Timbuktuun. Millainen on Sinun Amerikkasi, Suomesi?

 

Veikko Lindroos

Maailman valot

Syksy 1973. Olin solmukoulussa. Haimme hollantilaisesta Trim-laivasta lastin naista väkevämpää. Vieux oli iloliemen merkki. Kai litku iloa toi, en muista, joten vaikutusta taisi olla. Lainasin kaverille puolitoista. Maksoi velkansa kitaralla.
Rämpytin muutaman kerran Ramonaa. Täysin pieleen. Myin soittopelin viidellätoista. Vakuuttava todistus bisnesälyn ja musatuottamisen poissaolosta.

Tommi Liimatta ylöskirjoitti Sami Yaffan elämänkerran.
Kymmenisen vuotta sitten tein lehtitutkailun Liimatan kirjasta Muovikorvo. Tekele vihjaa, että maajussille voi löytyä morsian navetasta.

Suomalaiset menestyvät kansainvälisestikin musiikkialalla.
Hymähdyksellä voi kai kuitata muutamat mielipiteet.

Saara Aaltoi menestyi, menestyy, Iso-Britaniassa. Eikös joissain blogeissa työnnetä heti muita härmäläisiä samaan putkeen. Tehdään veitolat. Samalla muotilla uusia piparkakkupoikia ja hymytyttöjä uunista ulos.
Ajatus on yhtä unto kuin Lordin voittobiisin seuraajaksi valittu kipale seukkivuonna. No, ainahan kannattaa kokeilla. Yrittämisen tilalle tekemistä.

Liimatta onnistui Yaffan kiertolaiselämää kuvaavassa elämänkerrassa napakympin arvoisesti. Tie taipuu on lukuelämys, jonka pariin palaa ilman liimaakin kuin liimattu.

Sami Yaffan tietä on mahdoton kopioida, mutta hänen värikäs elämänsä on miellyttävästi kansiin koottu matkapäiväkirja ajassa ja unessa.
Tietä käyden tien on vanki, vapaa vain on umpihanki. Näin runoili Aaro Hellaakoski.
Yaffan tie kutsuu taipaleelle. Tällaista reissua ei saa valmiiksi pureskeltuna matkatoimistosta. Maailman valot, niiden takainen maisema.

Veikko Lindroos

Sankaruus, vuorosi tuu

Lääkkeitä, leipää ja sirkushuveja. Hämmästyttävän moni huippu-urheilija on astmaattinen. Kuinkahan silmeitä käyttävä telsukasvo, poliittinen vaikuttaja tai muu tärkeä, tärkeäksi itsensä kokeva tarvitsee oikeasti silmälaseja?
Mistä syrjäytyminen, syrjäyttäminen johtuu? Niin, mistäköhän?

Kiekkoilu on maailmamme pienoiskoossa. Elintasokiekon perässä luistelevat, mailoilla sähläävät peterpanit ovat väkivaltaviihdettä, sirkushuvia parhaimillaan, karkeimillaan. Siinä taistellaan vallastakin, sen rippeistä, kuten konsanaan muun muassa taloyhtiöiden johtokunnissa, kanttorifaniyhdistyksen kuukausipalaverissa.

Ennen peiliin tuijotus oli häpeällistä. Häpeän voi poistaa sankariteoilla, urheilemalla.
1987 kävelin ensimmäisen Finladia-kävelyn pitemmän matkanan, 38 km, alle puolentunnin. Olin kahdeksas.

Lähdin vikana, energiaa paloi köntyksien ohittelussa harakoille. Starttaajia kahdelle matkalle, sama reitti alussa, taisi olla noin 1300.
Kuntosalilla touhusin kelvollisin suorituksin neljännesvuosisadan. Kokemus kuntoilusta oli ok.

Jos olisin nuorena huippu-urheilun tuntumaan päässyt, olisin kai ottanut vaikka homohessiä pärjätäkseni vielä paremmin. Täten on tenat.

On todella eri asia kats0a maisemaa kuin olla siinä toimijana. En minä, eikä tietääkseni kukaan muukaan ihminen, ole maailmaa keksinyt.

Urheilua enemmän kiinnostuin kirjallisuudesta, kirjoittamisesta. Toistaiseksi paras saavutukseni taitaa olla se, että pääsin Panu Rajalan nettipäiväkirjaan joulukuussa 2009. Tulostin tekstin. Se täytyy panna arkkuuni yhdessä viinileilin kanssa.
Urheilua olen seurannut aina- Urheilukirjojen lukeminen on voimaannuttanut, antanut uskoa sateiseenkin matkantekoon.

 

Tähtiä ja paperitähtiä

 

Urheilijoista kertoviin kirjoihin sisältyy merkittävän paljon tietoa suomalaisen identiteetistä.

Sisusta, uhosta, itkusta. Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi, Ville Ritola… Urho Karhumäen fiktiivinen urheilijanuorukaista kuvaava kirja Avoveteen, 1936, voitti olympialaisen kultamitalin taidekilpailussa. Kirja myös filmatisoitiin, pääosassa loisti ideaaliarjalaista muistuttava Kullervo Kalske.

Eeles Landström, s. 1932, julkaisi kaksi nuorisokirjaa, joissa hän kuvaa aran poikasen kehittymisestä seiväshypyn kultamitalistiksi. Varsinkin esikoinen, Kohti päämäärää, Otava 1966, on kaikessa naiviudessaan lukukelpoinen opus.. Landströmin tekstin kruunaa nimenomaan asiantuntemus; miehellä oli plakkarissaan muun muassa olympiakisojen pronssimitali Roomasta vuodelta 1960, sekä kaksi EM-kultaa, 1954, 1958. Kirjan sankari, Jukka Peltonen on varsin uskottavasti kuvattu. Lukija hyppää kuin liikkuvaan vaunuun heti ensimmäiseltä sivulta alkaen. Ruipeloksi moitittu Jukka voittaa arkuutensa ja hieroo tuttavuutta vahvempien poikien kanssa. Tuloksena on nöyryyttävä muilutus, mutta sisukas poika alkaa harjoitella isänsä tukemana: ”Seiväshypyssä oli jotain jaloa. Se muistutti voimistelua, mutta oli kuitenkin yleisurheilulaji.” Mielikuvitusfantasioiden siivittämät harjoitukset muuttuvat pian todellisiksi kilpailuiksi. Toisessa nuorisoromaanissaan Tavoitteena kultamitali, Otava 1974, Jukka Peltonen voittaa olympiakultaa. Esikoiseen verrattuna Tavoitteena kultamitali painii kevyemmässä sarjassa, mutta täydentää kuitenkin Jukka Peltosen tietä vaatimattomista oloista maailman huipputaitajaksi, seiväshypyn mestarismieheksi. Kansanedustajanakin toiminut Landström julkaisi vielä vuonna 2002 omaelämänkertansa Elämäni otekorkeuksia.

 

Jalkataiteilija

 

Juha Väätäisen, alias Julma-Juhan elämänkertateos, Kierros vielä, Kirjayhtymä 1972, on parhaita koskaan julkaistuja teoksia, joissa kuvataan sisulla maailman huipulle nousseita suomalaisia urheilijoita. Väätäisen tekstin merkitsi muistiin Eeli Aalto.

Ironisesti itseään jalkataiteilijaksi maininnut Juha Väätäinen ottaa lukijan suvereenisti mukaan kiehtovalle lukulamppumatkalle heti kirjansa esipuheessa. ”Elämällemme merkitsevää on tuleva. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta siitä voi oppia.” Varsinainen kirja alkaa hävinneiden juhlasta Munchenissa vuonna -72. Terroristien iskun takia 5000 metrin kilpailua siirrettiin 24 tunnilla. Edellisvuonna kaksi EM-kultaa Helsingissä voittanut Julma-Juha selvittää semifinaalista tiensä helposti loppukilpailuun. Hänen aikansa on vain kaksi sekunnin kymmenystä heikompi kuin vuoden takaisessa kultajuoksussa. Tuliko loppukilpailu päivää liian myöhään, sillä kaksi vuotta aiemmin juoksijan akillesjänteen leikannut Helmer Kvist oli sanonut enteellisesti: – Kyllä se kaksi vuotta kestää. ”Tämä juoksu tapahtui kymmentenä. Päivää liian myöhään. Voitonpäivääni ei tullut. Sen tiesin viisi tuntia ennen starttia. Vanhan miehen reumatismi. Pää ei käänny eikä käsi liiku. Auta Helmer! Apua ei löydy, koska lääkkeitä ei voi ottaa. Jos ottaa, ei selviä dopingtestistä. Piikkiä ei voi panna.” Suurjuoksijajää kilpailun viimeiseksi, Lasse Viren voittaa toisen kultamitalinsa. Väätäinen kertoo, kuinka hän omien voittojensa jälkeen katseli siniristilippua viileästi, hymnin kuunteleminen ei sytyttänyt, mutta Pekka Vasalan voittaessa tonnivitosen olympiakilpailun Julma-Juha itkee.

 

Sisua!

 

Kierros vielä -kirja syväluotaa suomalaisen miehen, suurjuoksijan tietä alhaalta kohti kimaltavaa huippua.

Juoksijan kotiseutu Piippola antoi Väätäiselle paljon. Kirjan sivuilla kohtaamme muun muassa kirjailijalegenda Pentti Haanpään, Piippolan poikia hänkin, samalla selviää, että juoksijan vapaapäivä on sellainen, että hän juoksee vielä tavallista enemmän! Kirjan luvussa Etsikkoaika, Julma-Juha pohtii epäonnistuneen EM-matkan -69 jälkeen sitä, että onko juoksu-uran jatkamisessa enää mitään mielekkyyttä. Vastaus oli harkinnan jälkeen myönteinen.

Harjoituslenkillä akillesjänne viottui. Brasiliaan harjoittelemaan päässyt suomalainen ei antanut periksi. ”Minun on opittava kestämään kipua. Juoksin, itkin konttasin ja kirosin. Päivä päivältä jalka kesti enemmän. Viikon jälkeen juoksin jopa kymmenen kilometriä. Tuskat olivat hirveät, mutta minä juoksin. Päätin jäädä sinne. (—) Tein harjoituksen ehtiäkseni kaupunkiin köyhän miehen aterialle. Pieni lihapala, munia, joskus pizzaa. Pakolliset kaljat oli otettava ettei olisi langennut itsesääliin. Aavistuksen vertainen känni antoi tunteen, että tämä pyörii sittenkin.”Juoksijan tie johti Brasiliasta Lissaboniin, sieltä Pariisiin. Väätäisen tietä reunusti köyhyys, hän vietti eräänlaista boheemia taiteilijaelämää. Kirjan tapahtumat on kuvattu kutkuttavan kiintoisasti, elävän uskottavasti.

 

Juoksijoiden kuningas

 

Mauno Saaren kirja Juoksemisen salaisuudet, Otava 1979, valottaa Lasse Virenin elämää varsin syvällisesti. Jos tuleva suurjuoksija ei olisi jättänyt ammatikouluaopintojaan kesken, niin tuskin hän olisi kyennyt nousemaan kestävyysmatkojen kruunamattomaksi kuninkaaksi. Viren luotti intuitoon, se kannatti. On muistettava, että vaistoonsa luottaneita urheilijoita, jotka eivät saavuttaneet mitään merkittävää, on yhtä onnistujaa kohden satoja, ehkä jopa tuhansia.

Elokuussa 1972 Oslossa järjestetään huikea kymmenen tuhannen metrin juoksukilpailu. Tämäkin luku on ammattitaitoisen kirjailijan työtä, mutta Emile Puttemansin hämmästys Virenistä on kirjoittajan omaa tulkintaa, sillä kaksikko oli kohdannut jo Helsingin EM-kilpailuissa. Puttemans oli 2 sekuntia nopeampi kuin Viren ja on loogista, että molemmat ovat melkein vuotta myöhemmin myös parempia, kestävämpiä ja nopeampia.

Juoksemisen salaisuudet -kirjan todellinen salaisuus on se, että kärsimysten täyttämillä harjoituslenkeillä on mahdollisuus maksimoida menestymistä arvokilpailuissa, mutta pelkkä kärsimys ei riitä takeeksi, tarvitaan myös onnea muun muassa siinä mielessä, ettei flunssa, vammautuminen tai henkilökohtaisen elämän kriisitilanteet vie parasta terää urheilijalta.

Mauno Saari tekee tässä kirjassa nopeita leikkauksia; muun muassa Virenin Kenian reissusta olisi lukenut kernaasti enemmän detaljien täyttämää tekstiä, ne antavat lukijalle elämysaineistoa, samastumismahdollisuutta.

Valmentaja Rolf Haikkola oli voimatekijänä Virenin neljän olympiakullan taustalla. Haikkola julkaisi vuonna Lasse Virènin menestyksen portaat teoksen, Gummerus 2002. Kirjassa hän esittelee neliosaiset menestyksen portaat, samalla hän kuittailee Mauno Saaren kirjan pieniä epäasiallisuuksia, joiden hän tunsi kohdistuneen itseensä.

 

Järvisten klaani

 

Antero Raevuoren vuonna 2009 julkaisema Järviset, legendaarinen suomalainen urheiluperhe, valottaa osuvalla tavalla ihanteen ja todellisuuden kontrastia.

Tämä Revontulen kustantama kirja on yksi parhaita urheilua valottavia tietokirjoja. Perheen patriarkka Verner Järvinen, 1870-1941, oli antiikin ihanteen sisäistänyt kultamitalisankari. Ihanteensa hän pyrki toteuttamaan rautaisella kurilla neljään poikaansa.

Pojista tulikin urheilutähtiä, Matti Järvisestä olympiavoittajakin, mutta julkisen kiiltokuvafasadin takana oli roppakaupalla katkeruutta, jota pojat purkivat humalahakuisen juomisen kannustamana.

Kaikki eivät voi olla kirkkaita urheilutähtiä. Urheilijoista kirjoitetut elämänkertateokset antavat mukavasti dokumentaarista tietoa, elämyksiä, mutta samalla ne herättävät roppakaupalla kysymyksiä. Ihmisessä on sisäsyntyinen halu tulla, näyttäytyä ja voittaa. Mutta urheilussa kuten muun muassa kirjallisuudessakin laulujen lunnaat voivat olla kohtuuttoman kalliit. Urheilun täyttämän elämän jäädessä vanaveteen voi arkinen oleminen herättää turhautumista. Surullinen esimerkki on muun muassa keihäänheittäjä Yrjö Nikkanen, 1914-85.

Summien summana voi huippu-urheilijoiden elämästä päätellä, että he ovat poikkeusyksilöitä. Ja edelleen sen, että urheilua seuraavalle yleisölle nykyaikaisten gladiaattorien kamppailut antavat elämyksiä, jotka saattavat lisätä itsekunkin jaksavuutta, tuoda elämän harmauteen värikkyyttä, mielekkyyttäkin. Mitalin kääntöpuoli, ihmisen pimeä puoli on myös mukana urheilumaailmassa. Alussa mainitsemani Urho Karhumäki sai kultamitalinsa natsien olympialaisista.

Kovin sotaisia ovat muun muassa termit ”tappaa pitkällä kirillä vastustajansa” tai ”hän on kylmä ja armoton”; nämä termit täyttävät kokonaisuudesta irrotettuina psykopatian tunnusmerkit. On kiintoisaa pohtia myös sitä, kuka on poikkeusyksilö. Se on ainakin varma asia, että ”poikkeusyksilöt” ovat poikkeavia myös kokonaisvaltaisesti. Voiko ”tappajana” urheiluradoilla juokseva katkaista psykopatian virran kilpailun loppuessa? Vai jatkuuko ”armottomuus” siviilissäkin kohdistuen vaikkapa puolisoon ja lapsiin? Muun muassa Paavo Nurmi on surullisenkuuluisa esimerkki marisevasta, huonosti omassa elämässään viihtyvästä ihmisestä. Toisaalta oukkidoukki-ihmisiäkin, esimerkkejä, löytyy ex-urheijoista eoppakaupalla. Eli tyytyväiset, kirjoittakaa muistelmia!

 

Kuntoilu on kannatettavaa, tervettä, mutta huippu-urheilussa on synkkiä äärisävyjä. Esimerkiksi maissa, joissa on sortoa ja nälänhätää, urheilukoneisto pyörii suuren rahan voimalla, mutta tottahan se on, murheilu tai urheilu. Missä elämänalueessa ei sitten ole riepumaton kaikkia värejä, sävyjä?

Ja urheilukirjean lukeminen kuukaudessa pitänee psykiatrin poissa!

 

Veikko Lindroos

 

Pullahiiriä ja ihmisiä

Kirjailija Venla Hiidensalo nosti mieleeni toimittaja-kirjailija Tapio Hiisivaaran. Joitain vuosia sitten mainostettiin erästä teosta ensimmäiseksi suomalaiseksi intiaanikirjaksi. Hiisivaara julkoi jo yli puoli vuosisataa aiemmin Intiaanit tulevat -teoksen.

Sukututkimuksessa on nyt in laboratorien hyötykäyttö.

Inkkareilla,eskimoilla ja liian monella suomalaisella on juomiseen varsin heikko toleranssi. Kapakoissa kuulee jos mitäkin tarinaa- Ja aamulla kauhea kankkunen. Luterilainen psyykkinen ristiriipunta.

Meikä juo vain mietoja; sidukkaa, viiniä, olutta ja lonkeroa.

30 vuotta sitten seurustelin viininlipittäjäkultturellin kanssa. Olut on vallannut jääkaappimme! Kaljoittelija oli alkoholisti. Viinillä älyä poistavat hienoja ihmisiä. Heille sattui ja sattuu, romansseja. Muille sähläyksiä.

 

Venla Hiidensalon romsku Sinun tähtesi, on kertomus taidemaalari Albert Edelfeltin elämästä. Kirjoitustyyli on naisellinen, nykyaikainen muunnelma nuorena nukkuneen Tatu Vaaskiven elämästä. Jukka-Pekka Palo näytteli loistavasti kirjailijaa elokuvassa Pyhä Kevät.

Seksuaalisuus, uskonnollisuus, luova työ – saman puun haarautuneita oksia.

Albert-boyn olisi pitänyt rakastua päivittäin maksimoidakseen luomisvoimansa. No, kaskun mukaan dementikot saavat uusia ystäviä, uuden puolison, joka päivä.

 

Edelfelt ei kärsinyt metsäläisgeeneistä, mutta ihmisenä olemisen arvoitusta ei kukaan pääse karkuun. Hyvä niin.

Kultakauden taidemaalarimme tekivät ihailtavaa työtä. Tosin nimettömät taideväärentäjät näyttävät pystyvän samanlaisiin suorituksiin.

 

Nykyisin pidän eniten abstraktista taiteesta. Kuvallinen reitti Freudin tutkimuksiin, niiden tuloksiin.

Kuulin aikoinani tarinan työläisporukasta. Saivat perinnön. Mukaan mahtui hopeapäinen kävelykeppi, käymätön kullattu taskunauris ja muuta sälyä. Muun muassa Edelfeltin maalaus jätettiin vapaaehtoisesti toisiin käsiin-

 

Nykymaareista tiedän vain Juhani Palmun. Terve! Sanoi sydänsairas arvauskeskuksen ovella.

Sinun tähtesi on mainio lukuromaani, harvinaista herkkua. Samaa tasoa kuin aikoja sitten suomennettu Betty Smithin Puu kasvaa Brooklynissa.

 

2003 kävelin Unkas-koiran kanssa metsikössä. Joskus siellä pesi vuosi toisensa jälkeen haukkapariskunta. Haukat olivat poissa. Menneet tietä, jota pitkin itsekukin poistuu. Tilalle oli tullut parvi kyyhkysiä.

Albert Edelfelt narraa naisia enää vain töidensä kautta. Toki jonkinlaisen usvaisen otteen Albert-boysta saa Hiidensalon kirjaa lukemalla. Kadonnutta aikaa etsimässä. Kevään paras lukukokemus.

 

Veikko Lindroos

 

 

Pin It on Pinterest