Aidosti paikallinen jo vuodesta 1975
Jakelu: Hervanta, Kaukajärvi, Lukonmäki, Messukylä, Hallila, Vuores

Tapa elää

Ei ole olennaista miettiä, kuka on. On mahdotonta listata yhdeltä istumalta kaikki asiat, joita olen. Kiireinen, iloinen, surullinen, luotettava, huono ystävä, hyvä ystävä, epäluotettava, rakastava, itsekäs. Ahkera kunnes laiskottaa. Aktiivinen kunnes osallistuminen ei muutakaan asioita paremmaksi. Iloinen kunnes säästä tulee harmaa. Kunnossa kunnes huomenna en enää olekaan.

Ei ole millään tavalla tärkeää yrittää etsiä tuntematonta ja yllätyksellistä henkilöä itsestään. Sellaista ei löydy. Kaikki elämisen aika, joka on varattu itsensä muovaamiseen ja niiden asioiden kokemiseen, jotka muuttavat minua, menee tämänhetkisen itseni etsimiseen. Kun se on niin muotiakin. Ehkä tuntemattomuuden hakeminen paikoista, joissa sitä ei ole, houkuttelee, koska ennakointi houkuttelee. Jos löydän tuntemattoman itseni nyt, ei se koskaan pääse yllättämään.

Mutta tuntematon oma itse yllättää aina, on ainoastaan rauhoittavaa ajatella, että sen voi estää.

On tuhlausta painaa mustekynällä paperille kuva itsestään uudestaan ja uudestaan. Epäilen, että on mahdotonta tehdä itsestään omakuva, joka olisi joskus valmis.

Nuoren on tärkeää löytää oma identiteetti. Voin hieman valehdellen sanoa, että olen törmännyt tuohon lauseeseen kymmeniä kertoja. Nuorena on äärettömän tärkeää yhtäkkiä tietää, mikä on ja mitä haluaa, vaikka vielä hetki sitten kukaan ei ollut siitä kiinnostunut. Vielä hetki sitten, kun kukaan ei kysynyt, sen ehkä olisi osannut kertoa. On epäreilua, että pitäisi tietää, mitä tykkää opiskella ja mitä ei, että pitäisi tietää, missä haluaa asua ja missä ei, pitäisi tietää, miten haluaa pukeutua tai puhua, miten haluaa kävellä, kirjoittaa tai olla mieltä. Ei kenenkään muunkaan tarvitse tietää. Kun vanhana on saanut aikaan isoja juttuja, on katse siirtynyt asioihin, joita minusta voi saada irti ja joita voin saada aikaan, minun itseni sijasta.

Opiskelijan ystävän, Wikipedian, mukaan identiteetti on ihmisen yksilöllinen käsitys itsestään ja sen perustana toimivat ihmisen persoonalliset ominaisuudet, jotka saattavat muuttua tai kehittyä vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Identiteetin kehitys jatkuu koko eliniän. Ei ole tarkoituskaan löytää itseään.

Halusin vielä kaksi vuotta sitten tietää kaiken fysiikasta. Sitten halusin tietää kaiken kirjoittamisesta. Nyt haluan tietää kaiken kaikesta ja lisäksi ehtiä nukkua hyvin. Joskus halusin olla pitkä ja äänekäs, mutta jäinkin lyhyeksi ja valikoivan puheliaaksi. Aina piti olla se, jolla on suunnitelma ja suunta, mutta siitäkin on jo aikaa.

Siksi haluan opetella ajattelemaan, että ei kokonaisella omakuvalla, täydellisellä identiteetillä, ole väliä minulle nyt. Ilman suuntaa ei kuitenkaan voi eikä saa elää.

Jaksan olla nuori, kun ajattelen, että ainoastaan sillä, mitä teen, on väliä. Tunne ei näy ulos. Täydellinen hukkuminen ei näy. Ahkera tekeminen ja luominen näkyy ja jää.

On olennaista miettiä, missä on ja mitä tekemässä. Toisin kuin usein neuvotaan, on olennaista miettiä, miltä näyttää muiden silmissä ja muulle maailmalle. On olennaista tietää, millaisen jäljen jättää. Jos valitsen kirjoittamisen, voin saada muista irti tunteita, joita minussa on. Jos valitsen fysiikan, ymmärrän, miten maailma toimii ja miten maa, jolla kävelen, käyttäytyy. Jos valitsen hiljaisuuden, saan olla aina rauhassa. Jos valitsen pitää meteliä, minulle vastataan lopulta. Jos leikkaan hiukseni, joku pitää niistä ja toinen ei.

Tärkeää on miettiä muutosta. Mihin asiat, joita nyt teen tai joita nyt haluan, vievät minut ensi viikolla tai viiden vuoden päässä? Millaisen päivän haluaisin elää tähän aikaan 45–vuotiaana. Minulle on tärkeää ostaa kalenteri ja merkata sinne, mitä ensi vuonna tapahtuu. En ehkä tiedä, millaisena ihmisenä elän, mutta ainakin tiedän, mitä elän. Osaan varautua juttuihin, jotka muuttavat ja tuntuvat.

Haluan astua maahan niin kovaa, että kaikki näkevät, millaisia kenkiä käytän.

Mutta ei se ole minun identiteettini. Se on tapani elää.

Koska on varmasti mahdotonta tehdä itsestään mustekuva, kannattaa kokeilla lyijykynää. Lyijykynällä voi tallentaa käsien venytykset, ensimmäiset siipisulat, ilmeet ja vaihtuvat kengät aina edellisten päälle. Kannattaa kai elää niin, että voi muuttua ja muuttaa.

Mihin päädyin tällä tekstillä? En mihinkään. Ehkä siihen, että minulla ei ole kokonaista identiteettiä. Ehkä siihen, ettei sinullakaan ole. Siihen, ettei se ole tärkeää tai tarkoituksenmukaista. Siihen, että muille olen sitä, mitä teen tai että en ole kenellekään mitään ilman jatkuvaa vaikuttamista. Siihen, etten löydä itseäni ikinä ja kaikki muut ovat löytäneet. Tai sitten en päätynyt mihinkään. Kaaoksesta ei koskaan kasva järjestystä ja sen tiedän, koska olen ollut myös fysiikan tunneilla.

 

Saana Simelius

Tietämättömyyden valinta

Tässä iässä sulkee ovia itseltään enemmän kuin koskaan. Tekee tietämättömyyden valintoja. Voi tuntua käsittämättömältä, että minusta, lukiolaisesta, elämä tuntuu vieneen minulta mahdollisuuksia. Minullehan on vielä kaikki auki. Voin tehdä mitä vaan ja minusta voi tulla mitä vaan.

Kohta koulussa naputellaan tietokoneen ruudulle, mitä meistä tulee isona. Teemme kurssivalinnat ensi lukuvuotta koskien pian, mikä tarkoittaa sitä, että valitsemme lukujärjestykseemme niitä oppiaineita, joita haluamme opiskella ensi vuonna. Meidän on valittava sellaisia oppiaineita, joista haluamme lopulta suorittaa ylioppilaskokeen ja saada niistä arvosanan ylioppilastodistukseen. Nämä arvosanat avaavat meille reittejä erilaisiin jatko-opiskelupaikkoihin. Esimerkiksi hyvän arvosanan fysiikasta kirjoittaneen opiskelijan on helpompi päästä opiskelemaan fysiikkaa yliopistoon. Sitten hänestä tulee fyysikko, tutkija tai opettaja, jotain omaan alaansa liittyvää kuitenkin.
Valinnoilla on myös varjopuolensa. Kun valitsen tiistaiaamuuni fysiikkaa, en voi osallistua historiantunnille tai maantiedontunnille, jotka järjestetään samaan aikaan.

Kun valitsen asioita, joita rakastan ja valitsen haalivani kaiken tiedon ja osaamisen asioista, jotka merkitsevät minulle jotain, valitsen samalla myös jotain muuta. Valitsen, etten koskaan halua tietää jostakin toisesta asiasta. Valitsen, etten ikinä halua tietää enempää Suomen historiasta tai etten ikinä halua tuntea maailmankarttaa kuin omia taskujani. Teen tietämättömyyden valinnan.
Ja tietenkin kaikesta voi ottaa selvää myöhemmin. Voin kahdenkymmenen vuoden päästä ostaa Suomen historiaa koskevan kirjan ja opiskella sen kannesta kanteen. Kysymykseksi muodostuukin: Tuleeko minulle mieleen tehdä niin? Ei. Periaatteessa kaikki on mahdollista ja minulla on vielä alussa oleva elämäni aikaa lukea ja oppia kaikesta. Kuitenkin käytännössä, tavallisessa arjessa, tyydyn vain unohtamaan tietämättömyyteni. En ole vielä päättänyt tekeekö se minut lopulta onnelliseksi.

Ehkä kaikista mielenkiintoisin ja kaikista kaikkia koskevin seikka näissä ajatuksissa on se, että tietämättömyyden valinnan tekemistä oletetaan ihmisiltä joka päivä, joka hetki. Kun selaamme bussissa mieluummin puhelinta kuin sanomalehteä, teemme valinnan. Kun makaamme sohvalla ja laskemme kattolautoja luontodokumentit katsomisen sijaan, teemme valinnan. Kun rankan työpäivän jälkeen on tärkeämpää mennä nukkumaan kuin opiskella itselleen toista ammattia, on sekin valinta. Teemme tietämättömyyden valinnan jaksaaksemme täällä.
En siis voi loputtomiin surra sitä, etten pääse koulussa tunneille, joille en oikeasti koskaan halunnutkaan. Halusin vain tietää lisää. En aio surra sitä, että selaan ainoat päiväni vapaahetket kännykkää tai luen huonoa kirjaa enkä opiskele ylimääräisiä asioita. On kuitenkin ajattelemisen arvoista, että jatkuvasti elämässämme päätämme, että tätä asiaa en halua koskaan oppia.

En väitä, että olisin kiinnostunut kaikesta. En tule elämässäni tarvitsemaan kaikkea tietoa, jota maailma minulle tarjoaa. Tieto on kuitenkin jonkinlainen itseisarvo. Tieto, jolla ei tee mitään, ei ole turhaa tietoa. Tieto on aina arvokasta ja sillä on arvo sekä ulos- että sisäänpäin.
Siksi minusta tuntuu, että lukiolaisena sulkee itseltään ovia enemmän kuin avaa. Tässä iässä meidän on päätettävä ainoastaan, mihin emme halua panostaa ja mitä meistä ei tule isona, jotta voimme panostaa asioihin, jotka lopulta (mutta vasta myöhemmin) avaavat meille ovia sinne, mihin aina halusimmekin. Ei välttämättä tunnukaan hyvältä saavuttaa sitä, mitä on aina toivonut.
Minulle se on ollut vaikeaa ja kivuliasta. On ollut kivuliasta tajuta, että toteuttaessani omia unelmiani, luovun kaikista muista mahdollisuuksistani kaikkia muita asioita koskien. Jos minusta tulee isona jotakin, minusta tuskin tulee koskaan mitään kovin erilaista. Tietenkin aina on mahdollista vaihtaa, mutta silloinkin on valittava kaiken maailman tiedon väliltä. En pidä siitä, etten voi saada kaikkea.

Kiitos kuitenkin siitä, että saan tavoitella unelmiani, yritän olla miettimättä.

Saana Simelius

Miten tehdä pahaa kaikille

En tiedä täältä ketään. Talo on täynnä naamoja, jotka näyttävät samalta, vaikka kuinka yritän ja ääniä, joiden suita en tiedä. Ne asuvat ympärilläni katsomatta päin. Olen opetellut ajattelemaan, että jos kukaan ei katso kohti, ei se ole kenenkään oma päätös. Sitä en vielä ole keksinyt, kuka sen on päättänyt ettei katsota. Törmään aamulla rappukäytävässä äitiin ja kahteen lapseen, joilla on unipörröiset hiukset. Tyttö naputtaa kaidetta jokaisella askelmalla kahdesti. Ja vain se tekee aamusta erikoisen. Ovatko ne sen päättäneet?

Osaan reitin talosta bussille ja kauppaan ja bussilta kuntosalille ja kouluun. Kuljen samat reitit joka päivä, koska en osaa vielä muita.

Istun bussissa sellaisen viereen, joka järjestää laukkunsa uudestaan ja uudestaan. Vaihtaa aurinkolasien ja huulirasvan taskua koko matkan. Takana istuvat sanovat toisilleen, mutta en ymmärrä. Aamulla ihmiset puhuvat sellaista kieltä, jota ei voi opiskella ollenkaan. Tuoksut ovat täällä erilaisia. Aamut tuoksuvat kylmiltä ja hiljaisilta. Puita on bussin vieressä samassa rivissä autojen kanssa.

Kylmä lyö vastaan ja kovempaa lyö bussipysäkin seinä. Bussin ovet ajavat pois takaani ja jään seisomaan hetkeksi keinutellen. Laitan kädet kasaan, etten vie tilaa. Raavittu teksti on niiden tekemä. Siksi ne eivät puhuneet minulle tänäänkään. Että näitä ne lukevat ja tämä joku päättää kaikkien puolesta.

Fakkiin maahamuuttajat.

Ei, en ole ollut vaihdossa tai missään koskaan, en voi tietää, miltä se tuntuu. Bussipysäkissä ei ole koskaan lukenut minun nimeäni, kansallisuuttani tai mielipidettäni. En voi tietää, miltä tuntuu, kun joutuu ajattelemaan, ettei ole tervetullut. Missään ei lue Saana hemmettiin. Olen siinä tapauksessa onnekas. Siinä tapauksessa en ole, että jouduin näkemään tuon tekstin. Ajoin bussilla Hervannan läpi toissaviikolla ja jouduin katsomaan sitä kahdesti. Raavittuna ja lopulta näkyväksi jäätyneenä. Ajattelin, että kävelen pysäkin taaksepäin ja raaputan tekstin pois. Nyt harmittaa, etten lopulta uskaltanut tehdä niin.

Minulle Hervanta on ollut aina monenlaisten ihmisten paikka. On oikeasti totta, että meitä on täällä paljon ja vieläpä monista eri maista, kansallisuuksista ja uskonnoista. Meistä on moneen täällä. Siksi tuli paha mieli siitä, että joku joutuu täällä noin ahtaalle. Joutuu lukemaan oman kansalaisuutensa lasista ja miettimään sitä loppupäivän.

Tuli mieleen jokainen tänne, vieraaseen maahan, muuttanut, kielen oppinut ja elämänsä uudestaan rakentanut, joka sinä päivänä kulki sen pysäkin ohi. Joku saattoi ajatella nukkumaan mennessään tulleensa sellaisten ihmisten keskelle, jotka eivät koskaan halunneet vieraita tänne. Miltä on tuntunut aamulla lähteä ulos, katsoa jokaista ja miettiä, tuoko sen kirjoitti vai tuo. Vai ovatko kaikki sitä mieltä? Fakta on varmasti, että suuri osa meistä ei kirjoittaisi pahaa toisista näkyville, mutta miten sen voi tietää, jos ei yhtäkkiä koekaan olevana suuri osa meistä.

Olen kyllä viettänyt aikaa kaveriporukoissa, johon minua ei haluttu ja ollut toisaalta viettämättä aikaani niissä, ollut yksin. Uskon, että monilla on kokemus tilanteesta, jossa ryhmä muita tuntuu vain lainehtivan ja liikkuvan niin, ettei koskaan voi sanoa mitä ne ajattelevat sinusta.

Jo koulussa opetettiin, ettei pienempiä saa kiusata. Nykyään opetetaan kai myös, ettei isompia saa kiusata. Tärkeää on kuitenkin se, ettei sitä pienempää kiusata. Suuri joukko ihmisiä, vaikka kaikki Hervannassa suomea puhuvat, kestävät paljon haukkuja. He voivat jakaa ne keskenään ja nauraa niille yhdessä. Sellaisessa joukossa voi kertoa toiselle, että se on paras ja joku voi kertoa sen sinulle. Jos on yksin, ei voi loputtomiin pitää yllä hyvää kuvaa itsestään eikä loputtomiin uskoa, että on tervetullut ja haluttu. On varmasti vaikeaa elää kuten kaikki muutkin, mutta tulla silti erotetuksi niistä kaikista muista.

Ja eniten tulin surulliseksi siitä, että me kaikki emme oikeasti tarkoittaneet sitä siinä bussipysäkissä. Hervanta on kaikkien koti ja suurin osa tuntee niin. Jokainen hervantalainen tai jokainen suomalainen ei varmasti katso pahalla muualta tänne turvaan, töihin tai kotiin tulleita, mutta tekstin pysäkissä nähnyt ja sitä säikähtänyt ihminen ei erota meitä toisistamme. Siksi haluan sanoa nyt voimakkaasti, että minä en sitä kirjoittanut. Näin olisi syytä sanoa monien ja vielä useampien.

Hervannassa on lahja, kun kaikilla ei ole samaa kieltä, samaa paitaa, samaa perhettä, uskontoa tai jääkaapinsisältöä. Jäädytetty vihateksti teki pahaa kaikille. Pahaa sille, jolle se oli osoitettu ja sille, joka joutui tekstin taakse, vaikkei ikinä kirjoittaisi sellaista.

Saana Simelius

Käden koukistaminen oikein

Kaikilla on se joku oma juttu. Ei ole väliä, onko sitä vielä löytynyt, mutta kaikilla se joka tapauksessa varmasti on. Selkeä tai vähemmän selkeä kuva siitä, missä haluaisi olla ja minkä näköisenä ja mitä tekemässä kymmenen vuoden päästä, kahden vuoden päästä, eläkkeellä tai ensi kesänä.

Haluaisin valkoisen laboratoriotakin tai haluaisin haalarit, joissa en sotke vaatteitani. Haluaisin avaimen, jolla pääsee koulussa kaikkiin luokkiin. Haluaisin lehtiön ja kynän ja kameran ja ihmisen, jota haastatella. Haluaisin hanskat, joilla jaksaa nostaa kaiken ylös, metallipalkit ja tiilet ja puut. Haluaisin nosturin tai sellaisen rahalippaan, jollaisia bussikuskeilla on tai petrimaljan verran merivettä. Haluaisin tehdä jotain ajallani, jotain sellaista, jonka muistan vielä illallakin tehneeni.

Papereiden nitominen yhteen, kesän aikana satojen papereiden nitominen, ei ehkä tunnu tärkeältä tai muistettavalta. Nuoren tekemä kesätyö ei ehkä aina muuta koko maailmaa, mutta yhden ihmisen maailmaa muuttaa. Lisäksi, papereiden nitominen on homma, joka jonkun on tehtävä kuitenkin. On ihan hyvä, ettei asiantuntijan tarvitse käyttää aikaansa niittien etsimiseen sotkuisesta varastosta.

Haluaisin rahaa, kukapa ei. Haluaisin jotain pieneen pieneen ansioluetteloon. Haluaisin voida kertoa, että olen tehnyt. Kertoa tulevalle unelmatyöni antajalle, ystävilleni ja vanhemmilleni. Kesätyö on ainoa reitti. Kukaan tuskin välttyy siltä.

Nuorelle töiden etsiminen voi tuntua kaukaiselta nyt, kun kesälomaan on vielä sata vuotta. Töiden saaminen on kuitenkin vaikeaa, joskus tuntuu helpommalta jättää hakematta. Hervannassakin tuntuu, että yrityksiä tulee kotimatkan aikana vastaan kymmeniä, puhumattakaan koko Tampereesta. Minun on ehkä vaikea käsittää syitä, joiden takia nuori ei pääse kesätöihin tai sitten käsitän ne niin hyvin kuin ne voi käsittää. Raha, aika ja hyöty. Nuoresta ei saada irti niin paljon työtä kuin samalla rahalla saa muualta ostettua tai ei ole aikaa perehdyttää. Nuori ei kuitenkaan tule kesätyöpaikalleen istumaan, tärkeintä on, että kesätyöstä kiinnostuneet yrittävät kyllä parhaansa.

Kesätyöllä on enemmän merkitystä nuorelle kuin yritykselle, joka hänet palkkaa. Kyseisen lauseen voi lukea niin monesta suunnasta. Kenellä on vastuu ja niin edelleen. Ei tietenkään kenelläkään, on oikeus auttaa ja vaikutta työelämän rattaisiin öljyämällä, ei aina pyörimällä itse.

Minulla on ollut onnea ja ihania ihmisiä, kun olen saanut olla kesätöissä. Lisäksi olen saanut olla kesätöissä Hervannassa, jo kahtena kesänä peräkkäin. Olen työskennellyt Hermialla ja kesätoimittajana koko Tampereella niin, että tein paljon juttuja Hervannassakin, tutuilla kulmilla. Kesätoimittajan työn sain osittain Hervannan Sanomissa viettämäni työelämään tutustumiseni aikana. Kaikki vaikuttaa, minullakin vaikutti, kaikkeen.

Kesätöihin tuleva nuori on pelokas. Täytyy tutustua ja näyttää siltä, että ymmärtää ensimmäisestä kerrasta, miten työelämä toimii. Täytyy olla huoliteltu ja täytyy pystyä juttelemaan rennosti ihmisten kanssa, jotka elävät täysin eri elämää, työelämää. Pieni kädenojennus olisi ottaa meidät nuoret töihin lähelle, ehkä jopa tuttujen ihmisten seuraan, tuttuun ympäristöön, jotta kaiken muun pelättävän lisäksi ei tarvitsisi pelätä eksymistä tai myöhästymistä tai nimien unohtelua. Pieni kädenojennus on oma lähiö, joka oli minun tapauksessani Hervanta.

En sanonut, että näin valtava vastuu mahtuisi yhden syliin. Ehkä jokaisella kykenevällä ihmisellä, jokaisella paikalla, Hervannallakin, on vastuu vain omista nuoristaan. Eikä Hervannan jokaisen yrityksen tarvitse olla kesällä täynnä hervantalaisia nuoria. Tarkoitan, että niin moni nuori kuin vain, olisi töissä jossain vaikkakin bussimatkan päässä, jonkun avulla.

Kättä voi koukistaa kahteen suuntaan ja kaiken lisäksi saa itse päättää valitseeko ojentamisen vai ilman jättämisen. Silloin, kun joku ojentaa, katseet kiinnittyvät.

 

Saana Simelius

Mitä minusta ja blogista ylipäätään

Olen Saana Simelius ja olen asunut Hervannassa aina. Tämä ”aina” ei ole minun kohdallani vielä pitkä aika, sillä olen 16-vuotias eli käyn vasta lukion ensimmäistä luokkaa Tampereen teknillisessä lukiossa, joka pari vuotta sitten tunnettiin itse asiassa vielä nimellä Hervannan lukio. Olen käynyt kaikki kerhoni ja koko kouluni täällä, joten uskon voivani kertoa Hervannasta nuoren näkökulmasta, omasta rehellisestä näkökulmastani.

Kun olin pieni, kävimme usein Ahvenisjärvellä syöttämässä sorsia. Kävin kerhoa Pelipuistolla ja tiedän lähes jokaisen leikkipuiston täällä. Tiedän, mitkä kiipeilytelineet on vaihdettu uusiin ja liukkaampiin, vähemmän lahoihin ja tikkuisiin.

Tuttuun kadunkulmaan kertyi joka talvi iso lumikasa, johon jäin kerran jalastani jumiin. Soitin kotiin hätääntyneenä, mutta enempää en kykene muistamaan. Kaaduin pyörällä valehtelematta aivan kyljelleni ja hajotin housuista molemmat polvet. Huomasin kengille valuvan veren vasta hetken kävelymatkan jälkeen ja juoksin kotiin.

Olen pelännyt pimeää vain yhdellä kadunpätkällä täällä, mutta se on oikeasti pimeä kadunpätkä.

Jäin kerran rankkasateen armoille Suolijärven rantapolkua kävellessäni, katos olisi ollut vastarannalla, muutaman vedon päässä. Päätin kuitenkin kiertää loppuun ja mennä sen jälkeen suoraan kotiin. Olinhan jo siinä vaiheessa kärsinyt sateesta joka tapauksessa paljon.

Kaikesta tästä tekee merkittävää se, että olin aina lähellä kotia. Joku tuli aina hakemaan pikku–Saanan tai ajattelin, ettei ole mitään pelättävää, koska pystyn kolmella ilmansuunnalla kertomaan reitin kotiin. Pystyin juoksemaan kotiin, pystyin katsomaan sen suuntaan. Koskaan ei tuntunut siltä, että olisi yksin. Nykyään voin soittaa ystäville, he ovat myös aivan pienen matkan päässä.

Hervanta on minulle sitä, että tiedän aina, missä olen. Hervantaan näen enemmän vaivaa kuin mihinkään muuhun. Lukiota valitessani halusin opiskella täällä, harrastan täällä, vietän vapaa-aikani täällä. Sitä tarkoitan vaivan näkemisellä, viihdyn täällä nyt ja siksi pysyn täällä. On arvokasta, että on paikka, jonka tietää ja tuntee hyvin ja johon voi aina palata. Ja minun elämääni vielä toistaiseksi pätevä lausahdus, ”olen asunut täällä aina”, merkitsee kuulumista.

Kun muut menivät pienenä bussilla keskustaan, minä en osannut sitä vielä. Kun muut menivät kesän jälkeen lukioon keskustaan, minä olisin osannut sen, mutta valitsin jäädä Hervantaan. Työskentelen harrastukseni parissa Hervannassa kokoontuvassa kirjoittajaryhmässä. Kouluvalinnastani ja mahdollisuudesta niin hienoon opiskelureittiin kuin harrastuksiinkin tulen varmasti kirjoittamaan tänne paljon.

Hervanta on ollut minulle paikka kasvaa, mutta pikkulapset harvemmin saavat valita paikkaansa. On jonkun verran yhdentekevää juokseeko nurmikolla Hervannassa vai jossain muualla. Yhdentekevää ei enää kuitenkaan ole jatko-opintoihin hakeutuminen tai harrastaminen, vanhempanakin täällä viihtyminen. Haluan kirjoittaa siitä, mitä Hervannalla on ollut minulle antaa yhä vieläkin, kuudentoista vuoden jälkeen.

Enkä minä ole edes kovin pahasti jämähtänyt. Osaan mennä keskustaankin, kun tarvitsee. Saatan hyvällä tuurilla osata mennä jopa yksin Helsinkiin. Mutta kun on riittävän kauan yhdessä paikassa, alkaa tuntua, ettei muita vielä tarvitse. Toistaiseksi en ole oppinut vastaanottavaiseksi sille tiedolle, että muuallakin kuin täällä on jotain. Toisaalta nuori haluaa aina lähteä. Jossain vaiheessa totuus lähtemisestä kokonaisuudessaan tulee kuitenkin vastaan, siihen asti aion pitää Hervannasta eniten ja haaveilla muista vain vähän.

Tämän kaiken vuoksi en ole kertaakaan lähtenyt, oikeasti en kertaakaan. Olen siitä aika ylpeä.

Saana Simelius

Pin It on Pinterest